Toisinaan aikakauslehdissä kerrotaan, miten elämä pysäytti jonkun julkkiksen ja siitä seurasi sitten loppujen lopuksi kaikkea kivaa ja hyvää. Pysäytys saattoi olla vaikkapa niinkin massiivinen kuin nilkan nyrjähdys tai nielurisatulehdus.
Aivovamma pysäyttää toisella tavoin ja totaalisesti meidät ihan tavalliset ihmiset, ja usein siitä ei seuraa ainakaan alussa kovinkaan mukavia tai kirkkaita ajatuksia tai asioita. Omasta onnettomuudestani on kulunut jo yli seitsemän vuotta, enkä edelleenkään juuri näe sen tuoneen mukanaan häikäistymistä tai kärsimyksen myötä jalostumista.
Kuitenkin jotain positiivisuutta vammautuminen on elämääni tuonut. Silmät ovat avautuneet. Tiedän, että aivovamma ei ole älyvamma, eikä aina näy ulospäin. Olen saanut tutustua upeisiin ihmisiin, joita en olisi muissa yhteyksissä koskaan tavannut. Olen kuullut ihmeellisiä ja hurjia tarinoita elämän pelastumisesta olosuhteissa, joissa jo toivokin on ollut hyvin vähäistä. Merkittävin mahdollisuus tähän oli ensimmäinen pitkä kuuden viikon kuntoutusjakso Validiassa Helsingissä. Meitä oli kolme naista ja kolme miestä, kaikilla oma taustansa, mutta kuntouttajienkin ihmeeksi hitsauduimme nopeasti tiiviiksi muskettisoturijoukkueeksi. Avoimesti ja rehellisesti keskustelimme, vaihdoimme kokemuksia ja nauroimme aina, kun pitkien kuntoutuspäivien jälkeen jaksoimme yhteen kokoontua. Rehellisyyden nimissä on sanottava, että taisi siellä kyyneleetkin joskus virrata, vaikka positiivisuutta koitettiin ylläpitää, välillä vaikka väkisin.
Tuosta jaksosta on kulunut kuutisen vuotta. Silti yhteys varsinkin kahden kuntoutuskaverinaisen kanssa on säilynyt, ja ylpeästi voinkin heitä jo ystävikseni kutsua. Vuosien varrella olemme silloin tällöin saaneet järjestettyä tapaamisia, ja pari viikkoa sitten viimeksi vietimme intensiivisiä hetkiä yhdessä. On aina ilo huomata, että heidän kanssaan juttu todellakin jatkuu siitä, mihin se edellisellä kerralla jäi. Kuulumisten päivityksen lomassa suunnittelimme jo seuraavaa tapaamista. Mahdollisesti se toteutuu ensi kesänä Savossa. Ihanaa on, että tässä porukassa jokainen voi välillä heittäytyä vaikka sängylle pitkäkseen, eikä sitä ole tarpeen mitenkään selitellä. Eikä myöskään sitä, että välillä joku ei vastaa viesteihin tai jaksa olla aktiivinen sosiaalisessa mediassa. Tiedämme kaikki että siellä jossain hän on, ja kunhan on taas voimissaan, antaa kuulua itsestään.
Vertaistuella on ihmeellinen voima. Iällä tai ammatilla ei ole mitään tekemistä siinä, kuka milloinkin voi olla toiselle tukena. Vammautuminen auttaa ymmärtämään millaista on kärvistellä hirveissä päänsäryissä tai joutua vetäytymään kirkkaana kevätpäivänä pimeään hiljaiseen huoneeseen, eksyä tutuissakin paikoissa, taistella Kelan tai vakuutusyhtiön kanssa, tai surra menetettyä uraa tai opiskelumahdollisuutta.
Onneksi vertaisia on lähellä. Kuopiossa aivovammayhdistyksen Fatiikki-ryhmän kautta olen saanut kolme ystävää. Naisten asioita; ulkonäköjuttuja, ihmissuhdekiemuroita, vamman tuomia ongelmia ja mitä tahansa eteen tuleekaan, pystymme tässä porukassa jakamaan. Usein hankalatkin asiat muuttuvat yhteisissä hetkissä kevyemmiksi, ja kaverilta ainakin saa aina henkistä tukea. Voimavarat lisääntyvät huomaamatta jo pienenkin kahvikokoontumisen myötä ja sitten jaksaa taas jatkaa kuntoutumisen kuoppaisella ja mutkikkaalla tiellä eteenpäin.
Toivon, että mahdollisimman monella teistä kohtalotovereista on kuvaamiani kokemuksia siitä, miten vertaistuelliset keskustelut ja suhteet voivat muuttua korvaamattomaksi ystävyydeksi. Rohkaisen kaikkia hakeutumaan aivovammayhdistysten toimintaan. Kiitollisella mielellä kirjoitin nämä lauseet.
Tarja Holopainen,
kokemustoimija, ex-ope