Ensimmäistä kertaa kahteenkymmeneen vuoteen en tänä kesänä ollut töissä sopeutumisvalmennuskursseilla. Tuumailin jo jossain vaiheessa kevättä, ettei lähikursseja enää koskaan voisi järjestää. Kaikki kurssit siirtyisivät vain etäkursseiksi tai avokursseiksi. Tämä ajatus ei minua oikein lämmittänyt. En oikein kyennyt ymmärtämään, miten sopeutumisvalmennusta oikeasti voisi toteuttaa ilman varsinaista todellista kontaktia toiseen ihmiseen. Missä olisi se vertaisuuden voima, jos emme voisi olla enää samassa tilassa toisten vertaisten kanssa vahvasti läsnä.
Sopeutumisvalmennustoiminnassa on kysymys ryhmämuotoisesta kuntoutuksesta. Ryhmämuotoisen kuntoutuksen salaisuus on yhteisöllisyydessä, vertaisuudessa ja uuden oppimisessa. Itse koen, että yhteisöllisyys ja tunne toisten samanlaisten olemassaolosta ovat merkittävä osa sosiaalisen kuntoutuksen, sopeutumisvalmennuksen matkaa. Kuuluminen ryhmään on yksi ihmisen perustarpeista. Ja ajatus siitä, ettei ole asiansa kanssa yksin, vaan meitä on muitakin, tuntuu vahvistavan kursseille osallistujia. Omista kokemuksista puhuminen ja toisten tarinoiden kuuleminen ohjatussa vertaisryhmässä vie askelia eteenpäin. Uskalletaan yhdessä katsoa, mitä tulevalla olisi tarjota.
Sopeutumisvalmennuskurssit ovat irtiottoja arjen ympyröistä, uusien näkökulmien avaamista, tiedon ja taidon vaihtamista, toisten ja oman tarinan äärelle pysähtymistä sekä arjesta selviytymistä ja vahvistumista. Se on toivon herättämistä tulevaa kohden.
Kurssiryhmät ovat aina ammattilaisten ohjaamia. Mukana on yleensä muutama alustus sosiaaliturvasta, neuropsykologisista arjen haasteista tai muusta aiheeseen sopivasta. Kursseilla tärkeässä asemassa on myös kokemustoimijat ja vertaisohjaajat, jotka omalla panoksellaan vievät kurssiprosessia eteenpäin. Tärkein asia sopeutumisvalmennuskursseilla ovat osallistujat, joiden ääni tulee vihdoin kuulluksi.
Tämän uuden edessä, mikä meitä kaikkia keväällä kohtasi, olen itsekin alkanut enemmän pohtia uusia tapoja järjestää sopeutumisvalmennusta. Olen oivaltanut, etteivät välttämättä lähikurssit ole ainoita oikeita tapoja toteuttaa kursseja. Olisi tärkeää, että mahdollisissa poikkeusoloissa, joissa emme voi toisiamme lähikursseilla kohdata, olisi vaihtoehto toteuttaa kursseja, vaikka etäkurssimuotoisena. Tärkeintä kuitenkin olisi, etteivät ihmiset jäisi yksin. Etäkurssit eivät saa kuitenkaan syrjäyttää lähikursseja, vaan ne toimisivat vaihtoehtona, uudentyyppisenä kurssimuotona. Etäkurssien avulla voisi mahdollisesti tavoittaa myös uusia ihmisiä sopeutumisvalmennuksen pariin.
Oli kurssimuoto mikä tahansa, olisi hienoa saada kaikille sopeutumisvalmennusta tarvitseville, tietoa näiden kurssien olemassaolosta. Harmillisinta on kuulla, etteivät ihmiset tiedä, että sopeutumisvalmennuskursseja on edes olemassa. Liian harva lääkäri osaa sitä kuntoutujalle suositella, vaikka juuri se voisi olla kuntoutusmuoto, joka auttaa ihmistä senhetkisessä tilanteessaan.
Toivottavasti saamme kurssimaailman taas syksyllä toimimaan lähikursseina ja otamme myös askeleita etäkurssien järjestämisen suuntaan. Tässä muuttuvassa maailmassa sopeutumisvalmennusta todella tarvitaan, jotta ihmiset saisivat vertaiskokemuksia ja löytäisivät uusia näkökulmia ja toivoa tulevaan.
Sopeutumisvalmennuksen äärellä,
Kuntoutussuunnittelija Elina
Aivovammaliitto