Mitä on työkokeilu? Minulla ei ollut oikeastaan käsitystä siitä, ennen kuin sain ehdotuksen työkokeilusta Aivovammaliitossa viime syksynä. Ajatus tuntui houkuttelevalta. Olen tehnyt vapaaehtoistöitä, mutta liittotyöskentely oli jotain ihan uutta. Yleishyödyllinen Aivovammaliitto tuntui houkuttelevalta mahdollisuudelta tutustua liittotason työskentelyyn valtakunnallisella tasolla ja samalla tukea sitä antamalla oman työpanokseni hyvän asian puolesta.
Tutustuin ensin työkokeiluun ja siihen, mitä se merkitsee. Te-palveluiden verkkosivuilla työkokeilu määritellään seuraavasti:”Työkokeilussa henkilö voi selvittää ammatinvalinta- ja uravaihtoehtojaan tai mahdollisuuksiaan palata työmarkkinoille. Työkokeilussa henkilö tekee työpaikalla työsuhteessa tehtäviä töitä. Työkokeilun järjestäjä vastaa ohjauksesta ja valvonnasta.” Ajattelin, että tässäpä helppo tapa tehdä hyvää, saada päivitettyä omaa osaamistaan ja tutustua uuteen toimintaympäristöön sekä ihmisiin, jotka tekevät arvokasta työtä täydellä sydämellä.
Oltuamme yhteyksissä sovimme, että aloitan työt helmikuussa viestinnästä vastaavan Pian alaisuudessa. Ensimmäinen päivä toimistolla oli ihana kokemus, työhön ja ihmisiin perehdytettiin sekä livenä että verkossa. Minut otettiin heti avosylin vastaan, työtehtävät määriteltiin ja pääsin heti aloittamaan hommat. Ensimmäinen viikko sujuikin mallikkaasti. Sitten tapahtui jotain, mitä kukaan ei toivo itselleen ensimmäisellä työviikolla. Sairastuin, ja viikonloppuna sain positiivisen koronatestituloksen. Tunteet olivat todella musertavat, kun sunnuntaiaamulla piti ensimmäisenä laittaa viestiä uusille työtovereille ja kertoa, mitä on tapahtunut. Samalla iski kymmenen päivän virallinen karanteeni päälle. Ajatukset velloivat suuntaan ja toiseen, kun sunnuntaina palasin kotiin ja aloitin yksinäisen karanteenin omassa kodissani. Viikon mittaan selvisi, etten todennäköisesti ollut tartuttanut ketään. Se helpotti olotilaani hieman. Nyt, kun tauti on voitettu ja olen palannut takaisin sorvin ääreen ja ulkona aurinko paistaa, sitä ymmärtää, miten tärkeää on pitää huolta itsestään ja muista ihmisistä ympärillään. Täytyy toimia niin kuin on oikein.
Olen tutustunut aivovammautuneiden ihmisten elämäntarinoihin selatessani Aivoitus-lehteä. Tositarinat ovat olleet sekä riipaisevia että kannustavia. Aloitin viime syksynä opiskelut avoimessa korkeakoulussa tähtäimessäni sosionomin tutkinto. Jo takana olevat sosiaalialan opinnot ovat antaneet syvempää ymmärrystä siitä, miten moninaiset asiat vaikuttavat vammautuneen elämään Suomessa.
Oikean tiedon levittäminen ja tiedon saanti on tärkeässä asemassa, kun vammautuneiden ihmisten haasteita elämässä nostetaan julkisuudessa esiin. Miten saadaan lisättyä tietoutta ja turvallisuutta ennaltaehkäistä onnettomuuksia, miten jo vammautuneita voidaan auttaa, miten heidän läheisensä voidaan ottaa mukaan toimintaan, miten yhteiskunta kohtaa vammautuneet. Lista tärkeistä asioista on pitkä. Omassa mielessäni herää kysymys siitä, miten voin kohdata vammautuneen henkilön. Erityisesti nuoret ovat herkässä elämäntilanteessa jo ikänsäkin puolesta. Miten siis toimia kohtaamistilanteessa? Ymmärrys siitä, että me ihmiset olemme erilaisia, eri ikäisiä, eri kulttuuritaustaisia, eri värisiä, eri lailla kykeneviä ja ymmärtäviä henkilöitä, joilla on erilaiset elämänkokemukset, auttaa kohtaamaan ihmiset empaattisesti ja ystävällisesti. Pysähdy ja ole aidosti läsnä, kuuntele ja keskustele ajan kanssa. Tee sydämellä sitä, mitä teet, kohtele muita kuten haluat itseäsi kohdeltavan. Elämä on jatkuvaa uuden oppimista meille kaikille.
Minna Eronen
Kuvan otin Roihuvuoren Hanamista, kirsikankukkafestifaalista, joka järjestetään aina toukokuussa. Hanami tarkoittaa kukkien katselua, ja itse kukinta kestää noin kymmenen päivää. Valitsin kuvan tämän juttuun, koska olen ollut mukana järjestämässä tätä tapahtumaa satojen muiden vapaaehtoisten kanssa. Se on ollut arvokasta uutta oppia kaikille mukana olleille.