Vuosi sitten syyskuun loppupuolella kolmosdivarissa pelaava jyväskyläläinen salibandyseura SBS Lohkovoittajat – tuttavallisemmin LV – pelasi Suomen cupin ottelua. Maalivahtina toimi Ville Pasanen. Ville loukkaantui pelitilanteessa vakavammin kuin aluksi luultiinkaan.
Salibandyssa – jonka karvalakkiversio tunnetaan liikuntatunneilta tuttuna sählynä – maalivahti torjuu useimmiten polviasennossa. Koska pää on varsin alhaalla, on se pelissä haavoittuvainen, vaikka veräjänvartijalla maskillinen kypärä onkin. Suojavarusteet ovat Ville Pasasen mukaan kohtuullisen kevytrakenteisia: vaikka ne kestävät 200 km tunnissa iskeytyvän 23 grammaa painavan muovisen salibandypallon, eivät ne juurikaan suojaa potkun osuessa päähän. Tuon Suomen cupin ottelun tiimellyksessä ensimmäisen erän loppupuolella vastustajan palloton pelaaja tuli Villen maalin oikealle puolelle kovaa vauhtia.
– Hän oletettavasti lähestyi minua kuolleesta kulmasta, sillä en nähnyt häntä – tai en ainakaan muista häntä havainneeni. Olen kuullut, että oman joukkueeni puolustaja luultavasti tönäisi vastapuolen pelaajaa kevyesti selkään, jonka vuoksi tämän juoksulinja muuttui niin, että hän potkaisi minua suoraan päähän. Joku sanoi, että hän yritti hyppäämällä väistää törmäyksen. Yritys epäonnistui, sillä pääni oikealle puolelle tärähti ja kovaa.
Onnettomuuden jälkeisessä ensimmäisessä muistikuvassaan Ville kuulee kopsahduksen päähän osuvasta jalasta. Seuraava mielikuva on tilanteesta, jossa hän makaa maassa ja pelikaverit seisovat ympärillä juttelemassa tuomarilla. Seuraavaksi hän nousee pystyyn, hörppää vettä, pyörittelee niskojaan ja päättää jatkaa peliä. Tälli ei ollut Villen ensimmäinen, ja hän oli jo aiemmin saanut aivotärähdyksiäkin.
– Päätin itsepäisesti, että kyllähän minä peliä jatkan! Kyseessä oli Suomen cupin playoffsit, joten panokset ja pelihalut olivat kovat. Niinpä palasin tolppien väliin.
Englanninkielinen sana playoffs tarkoittaa pudotuspelejä, joissa joukkueet kohtaavat toisensa pareittain ja joista otteluparien voittajat jatkavat seuraavalle kierrokselle. Häviäjien turnaus tai kausi päättyy tappioon.
Oireet voimistuvat
Ville kuvailee, että jokainen liikahdus tuntui päässä kivuliaana jysähdyksenä. Hän huuteli maalinsuultaan puolustajille ohjeita – tai yritti huudella. Nopeasti hän huomasi huikkivansa mitä sattuu. Oikea ja vasen menivät sekaisin.
– Aloin miettiä, että mitäs minulle oikein äsken tapahtuikaan? Ymmärsin, että minun on nyt annettava periksi. Tajusin, että tämä peli loppui osaltani tähän.
Ville siirtyi seurailemaan matsia vaihtopenkiltä. Pari joukkuekaveria ehdotteli hänelle käyntiä terveyskeskuksessa. Aiempien aivotärähdystensä aikana Ville oli saanut ohjeeksi seurata tilannetta kotona ja tulla sairaalaan sitten, jos tajunnan taso heikkenee tai hän alkaa oksentaa. Ville päätti noudattaa vanhoja ohjeita. Hän pohti, että tänään kituutetaan ja podetaan, mutta huomenna kaikki on jo varmasti paremmin. Joukkuekavereille hän huikkasi lähtiessään, että pitää nyt viikon tauon treeneistä ja peleistä.
Ilta menee huonon olon kourissa. Ville kuitenkin ajatteli, että tilanne on samanlainen kuin aiemmin vastaavien kolhujen jälkeen. Väsykin painoi, mutta niinhän se oli aina ollut, kun päähän oli kolahtanut. Seuraavana aamuna hän ajatteli ensimmäistä kertaa, että ehkä tällä kerralla kaikki ei ollutkaan ihan niin kuin aiemmin. Olo oli huonompi kuin edellisenä iltana.
– Vaikka vointini oli huonontunut, vein tyttäreni uimaan ja lähdin poikani kanssa keräämään pulloja, kuten olimme aiemmin sopineet. Vaikka pullonkeräyslenkki oli kevyttä kävelyä ja kesti vain 40 minuutin verran, oli se elämäni pisin ja rankin lenkki. Oloni paheni hetki hetkeltä. Lopulta vointini oli hirveä. Kun kuljimme aaltopeltiä olevasta alikulkutunnelista, aiheutti pimeyden ja valon vaihtelu sekä voimakasta huimausta että pahoinvointia.
Kun Ville ja lapset kotiutuivat, nukkui hän monta tuntia. Edes television katselu ei käynyt mielessäkään, sillä sekin olisi tuntunut liian raskaalta urakalta. Kun matkoilla ollut vaimo palasi onnettomuuden jälkeisenä iltana kotiin, patisti hän puolisonsa lääkäriin.
– Lääkärireissusta mieleeni on jäänyt, että odotushuoneessa jaksoin vain tuijottaa seinää. Ajantajuni oli sekaisin. Väitin sattumalta samaan aikaan terveysasemalle osuneelle kaverilleni, että olen ihan juuri tullut, vaikka todellisuudessa olin ollut odotushuoneessa jo lähes tunnin.
Yritys palata töihin
Lääkärikäynnin tuloksena kirjoitettiin muutama päivä sairauslomaa. Neurologinen status todettiin normaaliksi. Ville ilmoitti työnantajalleen sairausloman pituudesta todeten samalla, että eihän hän nyt näin monta päivää aio oikeasti saikulla olla.
– Päivä päivältä oloni huononi. En jaksanut tehdä mitään, enkä edes kaivannut virikkeitä. Nukuin 15–16 tuntia vuorokaudessa, ja valveillaoloaikanikin vain makailin potslojona.
Muutaman päivän sairausloman päättyessä Villen oli mentävä hakemaan sitä lisää. Tässä vaiheessa pää kuvattiin. Mitään normaalista poikkeavaa ei löydetty.
– Muistan, miten valtava helpotus se oli! Ajattelin, että kyllä tämä tästä. Lääkäri sanoi, että oireeni voivat kestää muutaman viikonkin, mutta minun kannattaa pyrkiä mahdollisimman pikaisesti takaisin töihin ja normaaliin arkeen.
Ensimmäisen viikon Ville lepäili, ja olo tuntuikin kohentuvan. Seuraavalla viikolla hän päätti palata töihinsä teknologiajohtajaksi.
– Sovimme toimitusjohtajan kanssa, että teen aluksi töitä oman jaksamiseni mukaan. Jotain pystyin hoitamaan ihan kohtuuhyvin, mutta jotkut aiemmin tutut työt tuntuivatkin ylitsepääsemättömiltä ongelmilta. Palavereissa en ymmärtänyt, mitä muut puhuivat, vaikka käsiteltiin omaan ydinosaamiseeni liittyviä asioita. Se tuntui todella hämmentävältä.
Ville suuntasi työterveyslääkärille sanoen, ettei hänen työelämästään tule tällaisenaan mitään. Hän esitti toiveen saada jutella jollekin, joka tietää pään vammoista. Työterveyslääkäri totesi voivansa kirjoittaa lähetteen neurologille lisäten samalla, ettei siitä kyllä mitään hyötyä ole, sillä aivotärähdykseen auttaa ainoastaan aika.
– Näin olin itsekin arvellut. Tulevina päivinä vointini edelleen huononi huononemistaan. Vetelin särkylääkkeitä ja pahoinvointipillereitä, että selviäisin edes muutamasta tunnista päivässä. Tilanteeni alkoi olla siinä pisteessä, etten kyennyt enää edes aamupalaa syömään. Työterveyslääkäri kehotti odottamaan vielä pari viikkoa, jonka jälkeen kannattaisi mennä neurologille, ellei oloni vieläkään kohene.
Ja näin Ville teki. Pari viikkoa podettuaan hän suuntasi neurologin pakeille. Lääkäri totesi, että työhön on palattu aivan liian nopeasti. Hän kirjoitti lisää sairauslomaa ja lähetteen neuropsykologisiin tutkimuksiin.
– Sillä sairauslomalla olen edelleen – vuoden kuluttua tällistäni.
Koko Ville Pasasesta kertovan artikkelin voi lukea painetusta Aivoituksesta nro 4/2022
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Jouni Kilpeläinen