Vera Mäkelä vammautui maastopyöräilyn SM-endurokisoissa. Hän kaatui kovassa vauhdissa ja syöksyi pää edellä kallionrinteeseen. Tapaturmassa kypärä hajosi ja myös kaularanka vaurioitui. Kun hän tuli tajuihinsa, maistui suussa multa ja veri.
– Muistan hetken, jolloin makasin selälläni ja ympärilläni oli ihmisiä. En tuntenut muuta kuin paineen niskassani – ikään kuin kaikki olisi seisahtunut. Olin toistellut rauhallisesti, että niskassani on paineen tunne, Vera Mäkelä kertoo.
Veran ensiaputoimenpiteissä tapahtui kaksi radikaalia virhettä. Ensiksikin katsojat olivat siirtäneet Veran ja auttaneet hänet istuvaan asentoon. Toisekseen ensiapupisteellä oli ollut ruuhkaa ja metsästä Veraa oli lähetetty hakemaan kisakeskuksen työntekijä, joka kuljetti Veran mönkijällä ensiapupisteelle ilman mitään tukia. Tässä viesti katkesi, eikä tieto kaatumisen vakavuudesta tullut paikalla olleelle SPR:n ensiapupisteelle. Tietokatkoksen vuoksi ensiapuryhmä oli päätellyt, ettei sairaalareissu ole tarpeen, vaikka muun muassa verenpaine oli matala, kypärä murtunut, kasvot ruhjeilla ja niskassa paineen tunnetta.
– Lähes kaikki meni siellä pieleen. Mutta onni onnettomuudessa oli, että olin fyysisesti todella kovassa kunnossa ja olin valinnut kisoihin tukevamman fullface-kypäräni. Alun perin meinasin laittaa tuttuun kisapaikkaan päähäni kevyemmän mallin, jossa on irrotettava leukaosa. Nyt vasta olen alkanut ymmärtää, että en olisi tässä ilman tuota kunnon kypärää ja hyvää fyysistä kuntoani.
Mikä ihme minua vaivaa?
Onnettomuutta seuraavana päivänä Vera meni lääkäriasemalle, koska vasen käsi ei toiminut. Tämä käynti ei ole palautunut hänen muistiinsa vieläkään. Aluksi muistikatko oli kymmenisen kuukautta, mutta paljon on palautunut mieleenkin. Vera yritti sitkeästi palata kaiken normaalin pariin. Hän meni töihin ja yritti ajaa pyörälläkin, vaikka niska tuntui kamalalta ja kädet puutuivat. Vera hakeutui toistuen lääkäriin fyysisten hankaluuksien, kuten vasemman raajaparin hermosäryn ja motoriikan ongelmien sekä niskavaivojen, vuoksi. Kaularankavamma näkyi magneetissa, ja kuntoutus siihen alkoi. Koska suurienergisestä pään vammasta ei ollut tietoa, ei aivovammaa osattu aluksi epäillä.
– Aivovamman saanut ei tajua saaneensa aivovammaa. Aivovammautunut ihminen vähättelee ja selittelee oireitaan. Se on Absurdein kokemus, jota on hyvin vaikea ymmärtää kokematta sitä itse, Vera toteaa.
Kului yhdeksän kuukautta, ja kaikesta kuntoutuksesta huolimatta ongelmat lisääntyivät. Veran olo oli outo, hän ei muistanut asioita eikä ihmisiä, jotka oli tavannut edellisenä päivänä. Mikään määrä unta ei tuntunut riittävältä. Ystävä ihmettelivät, miksei Vera soitellut enää yhtä usein kuin aiemmin. Liikkuminen oli hankalaa, sillä häntä hengästytti ja kävellessä raajat menivät tunnottomiksi. Aktiiviurheilija ei enää pystynyt kävelemään pitkiä matkoja. Aistit oikuttelivat. Etäisyyksien hahmottaminen oli hankalaa ja oli kaksoiskuvia. Tutut asiat haisivat oudoilta tai hän haistoi jotakin, mitä muut eivät haistaneet. Makuaisti ei toiminut, ääniyliherkkyys iski, oli tasapainovaikeuksia ja myös suuntavaisto katosi. Kirjoja rakastanut nainen ei saanut luetuksi. Hän jankkasi muutamaa riviä, mutta lukeminen ei edennyt. Myös kirjoittamisesta tuli työlästä. Jopa yrityksen some-kanaviin tarkoitetun lyhyen postauksen laatiminen vei hetken sijasta ikuisuuden.
Vera alkoi olla hädissään, mikä häntä oikein vaivaa – ja samalla ulospäin hymyili ja yritti olla reipas.
Vasen käsi vaivasi, oli kömpelö, tunnoton ja sinertävä. Aiemmin lumilautamaajoukkueen lääkärinä toimivan ortopedian ja traumatologian erikoislääkärin vastaanotolla kysyttiin ensimmäistä kertaa, löikö Vera päänsä pyöräilyonnettomuudessa. Siinä vaiheessa Vera totesi, että olihan hänen kypäränsä haljennut. Lääkäri epäili tapaturmasta seuranneiden oireiden perusteella myös aivovammaa ja passitti Veran neurologin vastaanotolle.
– Vasta silloin alettiin selvittää, mitä minulle oli kisoissa tapahtunut. Muutama silminnäkijä ilmoittautui. Olin tähän saakka luullut, että olin vain vähän ryynännyt metsässä, mutta nyt kuulin, miten pahasti olin siellä rinteessä pyörinyt. Tapaturman nähnyt ammattipyöräilijä totesi, että on nähnyt lievempiäkin kaatumisia, joista ei ole enää itse noustu.
Ensiapukoulutuksia 15-vuotiaasta alkaen käynyt Vera järkyttyi.
– En voinut ymmärtää, että minua oli liikuteltu ilman niskani ja rankani tukemista enkä sitä, ettei kukaan kertonut ensiapuhenkilöstölle, miten pahasti olin pääni onnettomuudessa lyönyt. Syytin pitkään itseäni. Miksi en ollut tajunnut, olisihan minun pitänyt itse tajuta.
Terveydenhuollon sokkeloissa
Terveydenhuollon sokkeloissa vyyhti alkoi selvitä, mutta koska tapaturmasta oli kulunut pitkä aika, näkyi magneettikuvissa vain lieviä muutoksia aivojen molemmin puolin. Niiden ei kuitenkaan voitu lääketieteellisesti osoittaa pyöräilyonnettomuudessa tulleiksi. Ennen kuin aivovamma-sanaa oli mainittu, oli vakuutusyhtiö korvannut tarvittavia tutkimuksia, mutta aivovammadiagnoosin jälkeen lyötiin liinat kiinni.
– Luulin, että olen ainoa, jolle vakuutusyhtiö tekee näin. Sitten kuulin vertaisilta, että tämä on Suomessa enemmänkin käytäntö kuin poikkeus. Minussa heräsi Erin Brockovich, joka haluaa taistella heikompien oikeuksien puolesta. Ajattelin, että teen kaikkeni, jotta muut eivät joutuisi kokemaan vastaavaa.
Erin Brockovich on yhdysvaltalainen lainopillinen avustaja, josta on tehty myös Julia Robertsin tähdittämä elokuva.
– Minulla ei ollut alkuvaiheen lääkärikäynneillä ketään mukana, ja painotankin, että jokaisen aivovammautuneen ihmisen kannattaa ottaa mukaan joku läheinen, joka pystyy kertomaan muutokset kaikessa, mitä vammautunut ihminen ei itse todellakaan tajua! Aivovammautunut ihminen on usein oiretiedostamaton ja vähättelee oirekuvaansa tai ei muista kertoa puoliakaan siitä, mikä olisi ollut tarpeellista.
Vera sai lähetteen paikalliselle aivovammapoliklinikalle.
– Siellä harmillisesti meni heti sukset ristiin. Olin odottanut käyntiä kuin kuuta nousevaa, mutta unohdin mennä vastaanotolle. Heti, kun asia palasi mieleeni, otin yhteyttä aivovammapoliklinikalle ja pahoittelin unohdustani. Totesin, että tällaista tämä elämäni nykyään on. Poliklinikan ylilääkäri soitti minulle ja kertoi, ettei ota minua asiakkaaksi, koska hänen mukaansa minulla ei ole aivovammaa, vaan niskan retkahdusvamma ja että hän lähettää minut psykiatrisiin tutkimuksiin, joiden jälkeen saatan päästä vastaanotolle. Koska minulla oli vamman seurauksena vaikeuksia tunteiden säätelyssä, kivahdin hänelle, ettei minulla ole päässä vikaa vaan aivovamma ja sen ymmärtää jo naapurin mummokin. Suostuin kuitenkin tutkimuksiin.
Tässä välissä julkisessa ja yksityisessä terveydenhuollossa suljettiin yksi kerrallaan pois kaikki mahdollinen: otettiin laajat verikokeet, ultrattiin sisäelimet ja tutkittiin vasemman käden verenkierto-ongelmia. Ainoa löydetty rakenteellinen vamma kaularangan vamman lisäksi oli solisluun sisäkiinnityksen vaurioitunut nivelside. Muuten nainen oli huippukunnossa, vaikka toimintakyky oli hävinnyt.
Vera meni psykiatrisiin tutkimuksiin, joissa todettiin, että hän on täysin normaali. Ja sitten ovet aivovammapoliklinikalle aukesivat.
– Menin sinne ilman läheistä, mutta luottavaisena papereiden kanssa, joissa luki kaikki, mitä yksityisen neurologin kanssa oli käyty läpi. Siellä tehtiin joitakin testejä, en enää muista kaikkia ja saatan sekoittaa paikkojakin, mutta ainakin hajuaistitesti meni ihan vihkoon. En esimerkiksi osannut nimetä tuttua piparminttua, vaan kuvailin sitä hedelmäiseksi. Lähetettä minkäänlaiseen kuntoutukseen en kuitenkaan saanut.
Hylkyjä hylkyjen perään
Kaularankaa oli kuntoutettu konservatiivisesti 1,5 vuotta, ja tilanne meni vain huonommaksi. Vera ei päässyt sängystä ylös, sillä pullistuma painoi selkäydintä. Lopulta kaularanka leikattiin ja jäykistettiin 1,5 vuotta tapaturman jälkeen. Leikannut neurokirurgi ihmetteli, miten Vera on edes pärjännyt löysän niskansa kanssa. Leikkauksesta toipuminen otti aikansa, ja tuona aikana Veran ystävät ulkoiluttivat koiran ja hoitivat arjen askareet.
Muutaman kuukauden kuluttua Vera tapasi jälleen yksityisen neurologin. Tämä kummasteli, miksei aivovamman kuntoutusta ole aloitettu.
– Kerroin, että aivovammapolilla en tehty edes neuropsykologisia tutkimuksia.
Seuraavaksi Vera sai lähetteen toisen paikkakunnan aivovammapoliklinikalle.
– Siellä asiat alkoivat edetä. Läheiset tulivat mukaan vastaanotolle, ja neurologi oli asiallinen ja huolellinen. Minulle tehtiin kuntoutussuunnitelma. Vakuutusyhtiö kieltäytyi korvaamasta mitään. Itselläni oli kattavat vakuutukset sekä urheilun puolelta että yksityisyrittäjänä.
Vakuutusyhtiön kieltäydyttyä kustantamasta kuntoutuksia haettiin niitä Kelasta. Kelastakin tuli hylkäys. Loppujen lopuksi Veran asuinkunta maksoi hieman fysioterapiaa, mutta esimerkiksi neuropsykologista kuntoutusta hän ei saanut. Myös uusi neurologi harmitteli kuntoutusten viipymistä – ja jälleen niitä haettiin, mutta jälleen tuli hylkäävä päätös. Ja sama toistui uudelleen.
– Onneksi sain apua sekä ystäviltäni ympäri maailmaa että omalta kunnaltani – ja onneksi löysin fysioterapeutti Vartiaisen Matin, jolta sain ohjeet vestibulaarijärjestelmän kuntouttamiseen. Lisäksi kuntoutin itseäni omakustanteisesti niin paljon kuin mahdollista. Sain myös aivovammapoliklinikalta omatoimiharjoitteita, joita tein ahkerasti – välillä vähän liikaakin. Se, että kuntoutus vihdoin oli oikeanlaista ja edistyi, piristi ja loi taistelutahtoa.
Takaisin töihin
Alettiin olla siinä pisteessä, että Veran oli pakko miettiä töihin paluuta, tai muuten hänen pitäisi lakkauttaa yrityksensä.
– En enää voinut tukeutua läheisteni apuun enempää. Sovittiin neurologin ja omalääkärin kanssa, että aloitan heinäkuussa 2023 työt 40-prosenttisella työajalla. Hain Kelalta neuropsykologista kuntoutusta työhön palaamisen tueksi. Ensin se hylättiin, mutta aloitettiin tämän vuoden puolella.
Nyt hyvinvointialalla yrittäjänä toimiva Vera tekee edelleen osa-aikaisesti töitä ja kuntouttaa itseään.
– Töissä on aivan ihanaa, se on tuttua ja voin työskennellä voimavarojeni mukaan. Lisäksi asiakkaani ovat aivan ihania. Samalla voimavaroja vievää on, että joudun pyörittämään paperiasioita Kelan, vakuutusyhtiön ja lakiasioiden kanssa. Onneksi apunani on nyt juristi. Yrittäjänä putosin hassuun rakoon: kun Kelan sairauspäiväraha loppui, en saanut mistään tukea. Vaikka olin sairauslomalla, minua kehotettiin ilmoittautumaan työvoimatoimistoon työttömäksi työnhakijaksi. Se oli älytöntä.
Vera toivoo, että aivovammautuneet ihmiset eivät joutuisi samanlaiseen pyöritykseen kuin mitä hän on joutunut.
– Tämä on ollut elämäni raskainta aikaa! Toivon, että kukaan muu ei joutuisi käymään läpi samaa ruljanssia. Jouduin köpöisillä aivoillani taistelemaan Kelan ja vakuutusyhtiön kanssa juuri silloin, kun minun olisi pitänyt saada apua ja rauhassa keskittyä kuntoutumiseen sekä sen myötä työhön palaamiseen. On kohtuutonta, minkälaista kohtelua aivovamman saanut ihminen pahimmillaan kohtaa, vaikka nimenomaan tarvitsisi apua.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen