Naantalilainen Nico Ojala on aviomies ja kolmen lapsen isä. Hän kertoo aivovammansa hitsanneen heidän perheensä entistäkin tiiviimmin yhteen.
Rakennusalan yksityisyrittäjänä toiminut Nico Ojala oli paljon poissa kotoa.
– Kohteita oli ympäri Suomea ja työviikkoni olivat pitkiä. Yksi työrupeama kesti yleensä vähintään viikon. Tyypillisesti lähdin sunnuntaina ja palasin perjantai-iltana. Toisinaan olin yhteen soittoon reissussa parikin viikkoa – riippui siitä, minkälainen työmaa oli kyseessä ja missä se sijaitsi.
Nico vammautui työtapaturmassa kymmenisen vuotta sitten pudottuaan katolta maahan. Onnettomuudesta seurasi sekä aivovamma että niskan retkahdusvamma.
– Suhteemme vaimoni kanssa muuttui vammautumiseni myötä entistäkin voimakkaammaksi. En tiedä, onko ”voimakas” edes paras mahdollinen sana kuvaamaan avioparin välejä. Ehkä kuvailevinta on todeta, että olemme liimautuneet yhteen entistäkin tiiviimmin.
Nico ajatteli vammautumisensa jälkeen olevansa pelkästään taakka perheelleen.
– Onneksi otin asian puheeksi vaimoni kanssa, sillä hänestä en ollut taakka lainkaan! Usein vastaavanlaiset kuvitelmat ovat vammautuneen ihmisen itsensä päässä, vaikkei muu perhe todellisuudessa ajattele lainkaan sellaista. Neuvonkin puhumaan itseään askarruttavista asioista rehellisesti ja kiertelemättä, eikä tekemään omia johtopäätöksiään.
Siitä huolimatta Nico kokee edelleen toisinaan huonoa omaatuntoa siitä, että vaimo joutuu ottamaan häntä enemmän vastuuta yhteisen talouden pyörittämisestä ja tekemään sellaisia asioita, jotka aikanaan olivat Nicon heiniä.
– Mutta tästäkin olemme keskustelleet. Olen kysynyt, haittaako tilanne häntä ja jos, miten voisimme ratkaista sen. Vaimoni on kuitenkin todennut, ettei tämä häiritse häntä ollenkaan – ja jos tarve vaatisi, hän voisi ottaa vastuuta vielä nykyistäkin enemmän.
Niskan retkahdusvamman vuoksi Nico ei alkuvaiheessa saanut edes imuroida. Ruokaa oli lupa laittaa, mutta sekin piti tehdä istuen. Lähes kaikki muu olikin kiellettyä.
– Nykyään voin tehdä huomattavan paljon enemmän, sillä niskani on saatu stabiloitua. Fysioterapeuttini kävi meillä kotona neuvomassa, miten selvitä arjessa isänä ja puolisona mahdollisimman täysipainoisesti. Minulle neuvottiin pään oikea asento kaikissa toimissani aina vessakäynneistä hampaiden pesuun ja kaikkeen siltä väliltä. Esimeriksi kotona vaihdoimme vakiintunutta istumajärjestystä ruokapöydän ääressä, jotta sain syötettyä lapsen turvallisesti ja kivuttomasti.
Puhumisen tärkeys
Nykyään Ojalan perheessä on kolme tytärtä. Nicon vammautumishetkellä esikoinen oli 4-vuotias, keskimmäinen 2-vuotias ja kuopus viettäisi syntymäpäiväänsä vasta kahden kuukauden kuluttua isänsä onnettomuudesta. Koska lapset olivat varsin nuoria, eivät he juurikaan kipuilleet isänsä tapaturman vuoksi.
– Vanhin lapsemme oli kuitenkin tarpeeksi vanha muistaakseen jonkin muuttuneen. Hän on välillä pohtinut ja puntaroinut, miksi isin piti kiivetä katolle ja pudota sieltä. Se on ollut hänen tapansa käsitellä asiaa.
Nico korostaa rehellisen ja avoimen keskustelun merkitystä paitsi puolison, myös lasten kanssa.
– Lapset ovat paitsi tarkkaavaisia, myös todella sopeutuvaisia – ihan iästä riippumatta. Asioita ei kannata piilotella, joskin ikätasoinen kertominen on oma taiteenlajinsa. Lapsille ei esimerkiksi kannata alkaa selittää aivovammaa lääketieteellisin termein, vaan kansanomaisesti ja konkreettisesti. Esimerkiksi omille lapsillemme kerroimme alkuvaiheessa, että isillä on päässä pipi. Tämä riitti.
Nico toteaa, että nykyään aivovammasta ei tarvitse edes puhua: se on tullut osaksi arkea ja on yksi Nicoon liittyvä ominaisuus.
– Lapset huomaavat aivovammani ja niskan retkahdusvammani enää lähinnä siitä, että isi nukkuu päikkäreitä. Ja siitä, ettei meillä ole lupa jättää lattialle leluja, eikä varsinkaan värikyniä – mitä pienempi esine lattialla on, sitä todennäköisemmin kaadun siihen. Lapset eivät myöskään pyydä minua nostamaan mitään painavaa, vaan he kääntyvät automaattisesti äitinsä puoleen.
Nico kuvailee, että vaikka vammautuminen oli tragedia – kuten vammautumiset ja sairastumiset aina – on asian hyväksymisen jälkeen elämään tullut paljon hyvää. Eläkkeelle jäännin myötä Nicolla on huomattavasti enemmän aikaa olla isä ja aviomies.
– Minun ja lasteni välinen suhde on jopa parantunut, kun ehdin olla läsnä lasteni elämässä. Ylipäätään meillä on perhe-elämää aivan eri tavoin kuin ennen vammautumistani.
Perheelle on tullut vammautumisen jälkeen mieluisia, yhteisiä harrastuksia. Yksi niistä on valokuvaus. Valokuvien avulla Nico pystyi sanoittamaan tunteitaan. Valokuvaus on jäänyt rakkaaksi harrastukseksi, ja nykyään hän jakaa sen keskimmäisen tyttärensä kanssa. Kaksikko käy paljon valokuvausreissuilla.
Nico kertoo, että vammautumisensa jälkeen perheen purjehdusharrastus vaihtui matkailuautoiluksi.
– Harrastimme aiemmin purjehtimista, mutta satamasta lähtemiseen ja sinne saapumiseen liittyvät manööverit vievät helposti parikin tuntia. Matkailuautolla puolestaan pääsee liikkeelle heti starttaamisen jälkeen. Jos väsymys iskee, voi kurvata levähdysalueelle ja ottaa torkut. Jos taas nälkä yllättää, matkailuautossa voi näppärästi valmistaa ruokaa. Matkailuautoilu on meidän perheellemme mukavin ja käytännöllisin tapa matkustaa.
Tämä on lyhennelmä Aivoituksessa 4/2023 julkaisusta artikkelista. Voit lukea koko artikkelin tilaamalla Aivoituksen näytenumeron Aivovammaliiton järjestösihteeriltä osoitteesta anu.kainulainen@aivovammaliitto.fi
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen