Elokuun loppupuolella vuonna 1957 kuopiolainen Riitta Tuomainen, 15 v., nousi Lohjalla Helsinkiin suuntaavaan bussiin. Tuona päivänä hänen nuoruutensa päättyi karulla tavalla – niin karulla, että sen vaikutukset näkyivät hänelle tulevaisuudessa syntyvien lastensakin elämässä joka ikinen päivä.
Järjestelyveturi numero 346 ja Lohjalta Helsinkiin matkannut bussi kolaroivat 25.8.1957 vartioimattomassa tasoristeyksessä. Linja-auto oli täpötäysi. 15-vuotias Riitta Tuomainen seisoi bussin etuosassa ja sinkoutui kolarissa pää edellä bussin tuulilasiin. Onnettomuudessa kuoli yksi ja kaksi loukkaantui kriittisesti. Heistä toinen oli Riitta.
Aluksi Riitta kuljetettiin Lohjan sairaalaan. Kun alkoi näyttää siltä, että hän selviäisi hengissä, potilas siirrettiin Helsinkiin Kirurgiseen sairaalaan. ”Onneksi ei luita murtunut, olisi siis voinut käydä pahemminkin”, totesivat nuorta naista sairaalaan katsomaan tulleet sukulaiset.
Päiväkirjassa siteeratun sukulaisen kommentin perusteella Riitta oli tiedoton monta tuntia. Nykyisen luokituksen mukaan vaikeasta aivovammasta puhutaan silloin, kun potilas on tajuton vielä puolen tunnin kuluttua vammasta ja muistiaukko kestää yli viikon.
Riitta oli tallentanut elämänsä vaiheita päiväkirjoihin, joista toinen täyttyi hieman ennen onnettomuutta ja toisen kirjoittaminen käynnistyi jokunen tovi kolarin jälkeen. Päiväkirjamerkinnöissään Riitta kirjoittaa olleensa erittäin pahassa kolarissa, jonka seurauksena hänelle tuli aivotärähdys ja verisuoni katkesi päästä. Lisäksi kasvoihin tuli poskista otsaan kulkeva haava, josta jäi muistoksi arpi.
Riitta-äitinsä kuoleman jälkeen kirjailija Sirpa Kähkönen perehtyi sukunsa tarinaan äitinsä päiväkirjojen, onnettomuuden jälkeen tehtyjen poliisikuulustelujen ja omien lapsuusmuistojensa kautta. Tutkimusmatkasta sukunsa menneisyyteen syntyi Finlandia-palkittu teos ”36 uurnaa – väärässä olemisen historia”.
Traumaattinen lapsuus
Koko Riitta Tuomaisen lapsuus oli turvattomuuden kyllästämää. Hänellä oli murheitten uuvuttama tunnekylmä äiti sekä äkkipikainen isä. Lapsuutta väritti myös sota ja pula-aika sekä tieto, että hän oli ennen sotia Tammisaaren pakkotyölaitoksessa olleen punikin tytär.
Vaikka Riitan äiti oli lapsenlapsilleen mitä mainioin mummi, ei hän osannut näyttää lempeyttä ja lämpöä omille lapsilleen. Myös Riitan äidin elämä oli ollut kovaa. Sitä varjostivat suru parin päivän ikäisenä kuolleesta poikavauvasta, miehensä vankeusvuodet ja niihin liittyvä häpeä höystettynä vaikealla anoppisuhteella. Anopilla puolestaan oli taustallaan omia suuria surujaan, kuten kahden poikansa katoaminen Stalinin vainojen melskeissä. Stalinin vainoiksi kutsutaan 1930-luvun lopulla tuolloisessa Neuvostoliitossa toimeenpantuja vainoja, joissa vangittiin ja teloitettiin jopa miljoonia muualta maailmasta Neuvostoliittoon muuttaneita kommunisteja sekä oman maansa kansalaisia.
– Kaiken tämän jälkeen eivät lähtökohdat ponnistaa tasapainoiseen aikuisuuteen olleet hyvät. Ehkä ilman aivovammaa äitini olisi voinut pyristellä irti karusta lapsuudestaan. Aivovamma oli viimeinen pisara, joka vei häneltä mahdollisuuden kasvaa eheäksi aikuiseksi, toteaa kirjailija Sirpa Kähkönen.
Sirpa luki äitinsä päiväkirjat vasta tämän kuoleman jälkeen. Lukukokemuksesta syntyi ”36 uurnaa – väärässä olemisen historia” -teos, jonka sivuilla Sirpa tekee tilinpäätöstä edesmenneen äitinsä ja sukunsa kanssa. 36 uurnaa viittaa sukuhautaan mahtuvien tuhkauurnien määrään. Väärässä oleminen puolestaan kertoo siitä, miten heidän perheessään aina jonkun piti olla syypää kaikkeen. Sirpan äiti oli sitä omassa lapsuudessaan ja Sirpa puolestaan omassaan.
Vammautumisen jälkeen
Päiväkirjojen kautta voi tutustua lapsesta nuoreksi naiseksi varttuneeseen eläväiseen ihmiseen, jonka luonne muuttui aivovamman myötä.
– Äitini ei koskaan maininnut aivovamma-sanaa. Hän puhui kuitenkin usein siitä, että oli lyönyt päänsä ja hänellä oli päänsärkyjä. Tarkkaa diagnoosia tai aivovamman vaikeusastetta en tiedä, sillä käytössäni ei ollut äitini potilasasiakirjoja. Ne olisi pitänyt tilata hänen eläissään, mutta äitini ei ollut sellainen ihminen, jonka mielestä diagnooseihin perehtyminen olisi ollut tarpeellista.
Tiedossa ei myöskään ole, saiko Riitta minkäänlaista kuntoutusta kotiutumisensa jälkeen.
– Sodan päättymisestä oli kymmenisen vuotta, joten on mahdollista, että tuolloin keskityttiin sodassa aivovamman saaneiden kuntoutukseen, eikä Kaunialan sotavammasairaalassa syntynyttä tietotaitoa vielä siirretty siviilielämään.
Onnettomuuden jälkeen järjestettiin poliisikuulustelut. Koska Riitta oli sairaalassa, edusti niissä tytärtään tämän isä. Riitta sai oikeudenkäyntien jälkeen noin 100 000 markan korvauksen. Summa on nykyrahaksi muutettuna 2 600 euroa. Rahat Riitta käytti kauppakouluopintoihin.
– Äitini halusta päästä elämässään eteenpäin kertoo, että hän sijoitti varat juuri koulunkäyntiin. Hän pärjäsikin opinnoissaan ja sai hyviä arvosanoja.
Aivovamman muuttama elämä
Päiväkirjoista näkyy, miten Riitta muuttui onnettomuuden jälkeen.
– Tietysti on mahdotonta sanoa, mikä muutoksessa oli aivovamman vaikutusta ja mikä normaalia murrosiän myllerrystä – tai mikä perittyä temperamenttisuutta ja mikä oireilua hänen vaikeasta lapsuudestaan. Voimakas temperamentti onkin ”sukuvikamme”. Se ei toki ole pelkästään kielteinen ominaisuus, sillä sen ”ei saa jäädä tuleen makaamaan” -asenne auttaa selättämään vaikeuksia.
Riitan päiväkirjoista voi lukea, että vammautumisen jälkeen hänen käytöksensä löi yli sovinnaisten rajojen.
– Hän kuvasi paljon asioita, jotka toisaalta olivat teineille tyypillisiä, mutta kirjoista huokui ehkä tyypillistä teinikuohuntaa voimakkaampana rajattomuus, nuorilta miehiltä haettu hyväksyntä ja muutokset seksuaalisuudessa ja ruokahalussa. Päiväkirjoista on selkeästi aistittavissa todellisuudentajun heikkeneminen ja aiemmin kirkkaana kulkeneen ajatuksen muuttuminen välillä epäjohdonmukaiseksi.
Sirpa kuvailee, että hänen äidissään oli tämän elämän loppuun asti kuin kaksi persoonaa.
– Hän oli impulsiivinen ja mielialansa vaihtelivat voimakkaasti ja nopeasti äärimmäisyydestä toiseen. Erityisesti alkoholi teki hänestä arvaamattoman ja väkivaltaisen – pahimmillaan hyvin väkivaltaisen. Kun olin lapsi, hän uhkasi milloin tappaa itsensä ja milloin meidät kaikki muut. Sain myös kuulla koko elämäni, että olin vahinko, ei-toivottu lapsi.
Vaikka Sirpan isoäiti oli omaa tytärtään kohtaan kylmäkiskoinen, kasvoi hänestä lämmin ja välittävä isoäiti.
– Molemmat isoäitimme olivat todellinen tuki ja turva, mutta heillekään ei voinut puhua suoraan kaikesta, mitä kotona tapahtui. Siihen aikaan ei puhuttu alkoholismista ja väkivallasta – ja äitikin kielsi jyrkästi kodin seinien sisällä tapahtuneesta kenellekään kertomasta. Koulukaverini ovat jälkikäteen kysyneet, miksen kertonut, mitä meillä tapahtui. Totesin, että en osannut ottaa asioita puheeksi, ja oman pesän likaaminen oli muutoinkin tuolloin kiellettyä.
Sirpa ei tiedä, miten äidin oirekuva näkyi työelämässä.
– Hän vaihtoi usein työpaikkaa, mutta luulen, että hän hoiti työnsä hyvin ja tunnollisesti. Hän oli työelämässä 60-vuotiaaksi saakka, eikä varhaiseläkkeelle jääminen johtunut aivovammasta, vaan muista asioista.
Vamma vaikutti hänellä kognitiivisten kykyjen sijaan tunne-elämään, persoonallisuuteen ja keskittymiskykyyn.
– Kun esimerkiksi muutimme, hän ei pystynyt tarttumaan toimeen lainkaan, sillä muuttoon liittyvät tunteet ja kaaos olivat liian vaikea rasti hänelle. Jokaisesta muutosta huolehti joku muu.
Tieto ja tuki tärkeää
Vaikka Sirpan isoäiti puhui paljon ja näytti avoimesti tunteitaan, Riitan aivovammasta ei puhuttu koskaan. Asian ympärillä vallitsi vaikenemisen kulttuuri.
– Sekä vammautuneen tai sairastuneen että hänen läheisensä vertaistukeen liittyvät asiat ovat melko uusi ilmiö. Nykyään on potilas- ja vammaisjärjestöjä, jotka tekevät valtavan tärkeää työtä sekä kaikille ymmärrettävään muotoon puetun tiedon tuottamisessa että vertaistuen tarjoamisessa.
Sirpa perehtyi aivovammoihin vasta lukiossa kiinnostuessaan psykologiasta.
– Psykologianopettajani kertoi innostavasti aivoterveydestä, ja lukiossa oppimani myötä omaan kasvuympäristööni liittyvät ongelmat kirkastuivat. Opin muun muassa, miten alkoholi ja muut kemialliset aineet voivat vaikuttaa aivovammautuneeseen ihmiseen. Tietoni alkoi karttua, ja olenkin lukenut useita aivovammoihin liittyviä artikkeleita ja perehtynyt netistä löytyvään aivovammatietoon. Läheisten huomioon ottaminen olisi ollut hirveän tärkeää jo äitini vammautumisen aikaan. Onneksi nykyään on saatavilla runsaasti sellaista aivovammatietoutta, jota maallikkokin ymmärtää.
Sirpa toteaa kiitollisena, että juuri tämän kirjan kirjoittaminen oli hänelle merkityksellinen prosessi.
– Sisäistin, että olen tietämättömyyttäni moittinut äitiäni monesta. Tieto ei tokikaan poista eikä muuta sitä, miten hän kohteli läheisiään ja minkälaisiin kohtuuttomuuksiin hän meni.
Hän sanoo, että jos olisi ymmärtänyt aivovamman moninaista oirekuvaa jo lapsena ja nuoruudessaan, olisi hän osannut tukea äitiään paremmin.
– Sääli, että sain aivovammatietoutta vasta lukiossa – mutta onneksi edes silloin. Sisareni ja minä olisimme kuitenkin hyötyneet jo lapsuudessamme, jos meille olisi kerrottu aivovammoista ja niiden oireista. Kirjan kirjoittaminen oli tapani käsitellä sitä surua, ettei äitini koskaan saanut apua. En sure hänen kuolemaansa, suren hänen elämäänsä.
Teksti: Pia Kilpeläinen ja Tarja Holopainen
Kuva: Laura Malmivaara