Sit up -koomikko!

Ennen vammautumistani en harrastanut teatteria, eikä minulla ollut ylipäätään esiintymisestä koulunäytelmiä kummempaa kokemusta – eikä sanottavammin paloakaan päästä esiintymään, kertoo Saana Kaukoranta. Aivovamman muuttaman elämän myötä hän huomasi, että itsensä likoon paneminen on kuntouttavaa.  

Oli vuosi 2010. Saana Kaukorannan vammautumisesta oli kulunut yhdeksän vuotta. Tuolloin, tammikuisena lauantai-iltana, alkoi televisiosta Putous-sketsiohjelma. Puolitoistatuntisessa suorassa lähetyksessä nähtiin sekä improvisaatiota että ennakkoon nauhoitettuja sketsejä. Ohjelman kantava idea kautta tuotantokausien oli Vuoden sketsihahmo -kilpailu: kisan voitti hahmo, joka ei pudonnut kisasta yleisöäänestyksessä.

– Huomasin ohjelmaa katsoessani, että olen itsekin hyvä keksimään juttuja, joten aloin laatia erilaisia sketsejä ja vitsejä hiljaa mielessäni, Saana kertoo.

Arjen havainnoista alkoi syntyä kaskuja. Uutiset, arjen kohtaamiset, pienet kömmähdykset ja vaikeatkin asiat alkoivat muotoutua humoristisiksi tarinoiksi. Saana oli löytänyt vammautumisensa jälkeen tiensä Helsingin aikuisopistoon pänttäämään ruotsia. Aiemmin ruotsi oli vain jotakin, jota koulussa oli opeteltu. Kipinä kieleen syttyi ruotsalaisen Kent-yhtyeen myötä, jonka musiikki oli vienyt hänet mukanaan.

– En ollut aiemmin kiinnostunut ruotsista ollenkaan, mutta yhtäkkiä halusin oppia sitä.

Opiskellessaan hän bongasi aikuisopistosta uusia kiinnostuksen kohteita, joista ylitse muiden nousi improvisaatiokurssi.

– Huomasin heti, että tämähän on mahtavaa.

Improvisaatiokurssin jälkeen seuraava askel oli perehtyä stand upin saloihin. Stand up on komedian muoto, jossa esiintyjä kertoo yleisölle usein omakohtaisiin kokemuksiinsa perustuvia juttuja ja sattumuksia humoristisesti.  

– Ensimmäisen tunnin jälkeen tiesin, että tämä on minun juttuni.

Vakavastakin voi tehdä hauskaa

Stand upissa Saanaa kiehtoi erityisesti sen rehellisyys. Omista kokemuksista saa tehdä materiaalia, ja vaikeitakin asioita pystyy käsittelemään huumorin kautta.

– Opin, että vakavaakin asiaa voi tehdä omalla tavallaan hauskaksi.

Kurssin jälkeen Saana veti ensimmäisen keikkansa päivätoimintaan osallistuville. Yleisö reagoi.

– Huomasin, että ihmiset tykkäsivät. Tajusin, että minulla on ihan oikeasti taito tehdä huumoria vakavista asioista.

Saana käyttää pyörätuolia, ja siitä syntyi myös yksi hänen tunnusmerkeistään.

– Olen sit up -koomikko. (Stand = seisoa, sit = istua.)

Jo sanassa itsessään on huumoria. Pyörätuoli ei ole Saanalle vain liikkumisen apuväline, vaan olennainen osa lavaesiintymistä, joka jää yleisölle mieleen.

– Vaikka aivovamma ei näy päälle päin, pyörätuoli näkyy. Se erottaa minut valtaosasta – ellei kaikista – suomalaisista stand up -koomikoista.

Saana suhtautuu omaan tilanteeseensa avoimesti ja pilke silmäkulmassa.

– En halua, vaikka tuolissa olenkin, näyttää liian vammaiselta, Saana nauraa.

Esiintyminen kuntouttaa aivoja

Nopeasti Saana huomasi, että stand up on mitä mainiointa evästä aivoterveydelle.  

– Kun aloin esiintyä, huomasin ryhtini paranevan. Sitten huomasin, että muistini alkoi kohentua.

Saana uskoo vahvasti siihen, että aivoja täytyy käyttää.

– Jos niitä käyttää itselleen mielekkäällä tavalla, ne kuntoutuvat. Jos ei käytä, ne rapistuvat.

Stand up toi myös kirjat takaisin Saanan elämään.

– Olen aina ollut lukutoukka, mutta vammautumiseni jälkeen lukeminen oli mahdotonta. Muistiongelmani toivat mukanaan sen, että minun oli pakko aloittaa kirja alusta aina siihen uudelleen tarttuessani. Muuten en pysynyt kärryillä tapahtumista enkä muistanut, kuka kukin on. Kun aloin esiintyä, pystyin taas lukemaan ilman, että kirja pitää aina lukea uudelleen alusta. Muutaman sivun saatan joutua lehteilemään taakse päin ja hieman hieroa muistinystyröitäni, mutta sitten aiemmat tapahtumat palautuvat mieleeni.  

Saana kannustaa jokaista etsimään oman juttunsa, joka tuo iloa arkeen ja virkistää aivoja.

–  Jotkut jäävät vain neljän seinän sisälle ja harmittelevat, miksi vaivautua edes yrittämään mitään. Moni murehtii asioita, joihin ei enää pysty. Tämä on viimeinen asia, mitä pitäisi tehdä, sillä jokainen pystyy johonkin. Jokainen voi löytää jotakin, joka tuottaa juuri hänelle itselleen mielihyvän ja onnistumisen kokemuksia. Minulle on tärkeää, että voin tuottaa iloa muille. Se tekee hyvää aivoilleni ja antaa voimaa jatkaa huomiseen.  

Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen

@aivovammaliitto