Patrick Tiainen, 32, oli vuonna 2023 Tallinnan Baltic Pridessa puhumassa uskonnon ja sateenkaarevuuden yhteydestä.
Puheen loppupuolella hänet keskeytti henkilö kysyen “oletko sinä se homopastori” ja kun hän vastasi myöntävästi hänelle esitettyyn kysymykseen hän sai puukoniskun kasvoihin.
–Se horjutti turvallisuuden tunnetta. Tapahtuman yhteydessä minulle tuli ajatus: nyt ei saa antaa vihan voittaa. Se on ajatus, joka on edelleen tärkeä, Patrik Tiainen kertoo.
Hän kuntoutuu edelleen iskun tuottamasta aivovammasta. Hän sai iskun jälkeen kaksi vuotta aivovammakuntoutusta ja psykoterapiaa, jotka tulevat nyt päätökseen. Tulevaisuudesta kukaan ei osaa kuitenkaan sanoa varmasti.
– Koen sanojen “toipuja” ja “kuntoutuja” kuvaavan itseäni parhaiten. Aluksi minulle vakuutettiin, että vuosi iskun jälkeen olisin toipunut. Kun en ollutkaan, se oli kova paikka. Sen jälkeen kukaan ei ole antanut minulle tarkkaa parantumisen aikataulua, Tiainen sanoo.
Isku kohdistui Tiaisen kasvojen vasemmalle puolelle ja tuotti vammoja aivojen oikealle puolelle. Vasta kuukausien jälkeen Tiaiselle kerrottiin kuvien tulokset.
– Minut istutettiin alas ja sanottiin, että olen iskun seurauksena saanut aivovamman. Kuulin minulle kerrotun asian, mutta en heti ymmärtänyt sitä. Ymmärrettyäni aloin itkeä, kun sain vihdoin selityksen kaikille oireilleni, hän muistelee.
Aivovamman vuoksi Tiainen on joutunut muuttamaan omia toimintatapoja arjessaan ja huomaa esimerkiksi muistin kanssa ongelmia.
– Aluksi minulta katosi kokonaan logistinen suunnittelukyky ja sovin tapaamisia päällekkäin. Nyt asiat, jotka olivat itselleni ennen stimuloivia, voivatkin olla ärsykkeitä. Minun täytyy tukeutua paljon eri värisiin post it -lappuihin ja suunnitella päivääni tuntien tarkkuudella. Aivovammakuntoutuksessa minun piti ensi kertaa kalenteroida päivääni myös aikaa levolle.
Suurimmat haasteet ovat Tiaisella helpottaneet, mutta paperikalenteri ja asioiden ylöskirjaaminen ovat nykyään pysyvä osa arkea. Tiainen on palannut nyt töihin täysipäiväisesti ja toimii viestinnänasiantuntijana Hätäkeskuslaitoksella. Aivovammastaan hän kertoo töissä silloin, kun se on tarpeen.
– Vamma vaikuttaa tiettyihin asioihin ja esimerkiksi muistamiseen, joten pitkissä asiakassuhteissa kerron vammastani avoimesti, mutta en tuo sitä kaikissa tilanteissa esiin.
Kaksi eri ihmistä
Tiainen muistaa, mitä hänen elämänsä oli ennen aivovammaa, mutta muistot haalenevat koko ajan. Toisaalta hän ei halua myöskään ajatella, mitä joskus oli tai mitä tulevaisuudessa ehkä tulee olemaan, sillä sitä kukaan ei tiedä.
– Muistan, miltä vuodenaikojen erot ovat tuntuneet ennen vammaa ja miltä ne tuntuvat nyt. Sitä ei voi edes verrata. Olen tehnyt itselleni listaa, mitä voin tehdä kesällä ja nauttia valoisasta vuodenajasta. Talvelle minulla on lista piristyskeinoista ja muistutuksesta levätä. Syksyllä ja talvella pyrin tietoisesti kulttuurin pariin ja saan tunnekokemuksesta itselleni hyvinvointia ja palan kesää.
Aluksi Tiaista tuskastutti ajatus siitä, että hän joutuu elämään kehonsa ehdoilla. Pikkuhiljaa hän on oppinut kuuntelemaan kehoaan ja kunnioittamaan sen tarpeita. Tiainen on päässyt näyttämään myös läheisilleen, mitä elämä aivovamman kanssa tarkoittaa.
– Minun on edelleen vaikea välillä sanoittaa, jos jokin tilanteessani ja toimintavoissani muuttuu. En halua aina olla potilas, mutta tietyissä tilanteissa minun täytyy osata sanoittaa omia voimavarojani. Olen paljon omassa päässäni, mutta ne asiat pitää osata myös päästää ulos, hän tietää.
Tiainen on hakenut paljon tietoa aivovammoista ja etsinyt nimenomaan henkilötarinoita muilta. Hän kävi ennen onnettomuutta puhumassa ihmisille ja tekee sitä yhä.
– Nykyään minulla on mukana joku tukihenkilö ja olen miettinyt eri tilanteiden varalle toimintasuunnitelmat. Puheeni ovat nykyään myös hyvin ennalta suunniteltuja, jotta voin tukeutua suunnittelemaani.
Seuraavaksi Tiainen suuntaa kohti opintoja ja miettii, miten kertoo toimintakyvystään ja itsestään uusille ihmisille.
– Sana toipuja tuntuu eniten omalta, sillä se kuvaa sitä, että olen menossa eteenpäin. En tule koskaan palaamaan siihen, mitä olin ennen aivovammaa, mutta ei minun tarvitsekaan.
Teksti: Nelli Spännäri
Kuva: Juuso Jonninen