Vähän yli parikymppinen Kari Sarja viihtyi armeijassa 90-luvun alkupuolella. Kun silloisen tyttöystävän kanssa tuli ryppy rakkauteen, ajatteli Kari maisemanvaihdoksen tekevän hyvää. Niinpä hän hakeutui YK-joukkoihin ja päätyi Israeliin rauhaa turvaamaan.
– Minut löydettiin 12.1.1992 Tel Avivista pikatiesillan alta. Oli täysi mysteeri, miten olin sinne joutunut. Jäi ikuiseksi salaisuudeksi, mitä loppujen lopuksi oli tapahtunut. En itse muista onnettomuudestani yhtään mitään – ja itse asiassa koko nuoruuteni on jäänyt hämärän peittoon, Kari Sarja kertoo.
Ei myöskään tiedetä, miten pitkään Kari lojui tajuttomana sillan alla. Siitä, että yöllä oli satanut vettä ja maa Karin alla oli kuivaa, voitiin olettaa, että todennäköisesti ainakin vuorokauden. Kun nuorukainen löydettiin, vietiin hänet Tel Avivissa sijaitsevaan sairaalaan, joka sijaitsi turvallisuussyistä maan alla. Kari oli tajuton ja koneet huolehtivat hänen kaikista elintoiminnoistaan. Hänen vanhempansa kiidätettiin pojan sairaalavuoteen vierelle.
Israelilaissairaalassa vierähti pari kuukautta. Sen jälkeen YK vuokrasi ambulanssilentokoneen Sveitsistä ja siirsi nuoren faitterin Suomeen.
– Tuohon maailmanaikaan lennon hinta oli sellaisen parisataa tuhatta markkaa… Onneksi tätä ei tarvinnut itse maksaa, vaan kulut menivät YK:n piikkiin.
Suomessa Kari siirrettiin aluksi silloiseen keskussotilassairaala Tilkkaan, josta hän jatkoi kuntoutumaan Käpylän kuntoutuskeskukseen.
– Aluksi jouduin maksamaan kuntoutuksen itse, kun maksajaa ei ollut. Peruskuntoni oli erinomainen, joten edistymistä tapahtui joka ikinen päivä. Parin kuukauden kuluttua raha-asiani selvisivät ja Valtionkonttori ja tapaturmavakuutus alkoivat kattaa menojani.
Käpylässä alkoi toimintaterapia.
– Siellä opettelimme kodinhoitoa, ruoan laittamista ja kaikkia niitä yleisiä taitoja, joita tarvitaan itsenäisestä elämästä selviytymiseen. Myös neuropsykologinen kuntoutus käynnistyi. Muistan, että viimeisellä neuropsykologikäynnillä minulta otettiin ajokortti pois, sillä jos olisin joutunut onnettomuuteen, olisin todennäköisimmin ollut siihen syypää. Minulla ei ole korttia edelleenkään.
Varsinaiset yhtäjaksoiset muistikuvat alkavat vasta Hyvinkään sairaalasta. Aikaa tapaturmasta tuohon oli kulunut puolisen vuotta.
Ylläpitävälle kuntoutukselle tarvetta
Kari on tyytyväinen akuuttivaiheen kuntoutukseen, mutta kaipaa nykyään kipeästi ylläpitävää kuntoutusta. Siihen hän ei ole enää oikeutettu.
Kari kertoo, että viimeinen hänen kuntoutumiseensa liittyvä palaveri pidettiin Käpylässä 13 vuotta sitten. Siihen saakka hänellä oli myös laitoskuntoutusjaksoja, mutta niihinkin tuli stoppi.
– Ymmärrän, että laitoskuntoutusjaksot on suunnattu pääsääntöisesti vastavammautuneille ja heille, joilla kuntoutuminen vielä etenee, mutta jonkinlaista ylläpitävää kuntoutusta olisi hyvä olla tarjolla koko loppuelämän ajan. Eihän aivovamma kuitenkaan koskaan parane ja häviä, vaan se on aina läsnä. Olen yrittänyt keksiä vaikka mitä, mutta nyt alkaa olla kaikki keinot käytetty.
Kari kertoo, että kuntoutuksen päättymistä on perusteltu sillä, ettei terapioista olisi enää hyötyä – onhan vammautumisesta jo yli kolmekymmentä vuotta, eikä kuntoutumista tapahdu enää suurin harppauksin.
– Se, ettei edistystä tapahdu enää joka ikinen päivä niin kuin vastavammautuneena, on tietysti totta. Yhtä totta on kuitenkin myös se, että periaatteessa kaikki toimintakyvyssäni on lähtenyt alaspäin, kun enää ei ole tarjolla ohjattua kuntoutusta tai terapioita. Ihmettelen, kuka tällaisesta tilanteesta muka hyötyy. Ylläpitävä kuntoutus olisi järkevä sijoitus, jolla ylläpidettäisiin vammautuneen ihmisen toimintakykyä, ja aivan taatusti pidemmän päälle säästettäisiin sievoinen summa yhteiskunnan varoja, Kari toteaa painokkaasti.
Kari tykkää kuntosalilla käymisestä, mutta hän joutui irtisanomaan jäsenyytensä sen kalleuden vuoksi.
– Voisin toki käydä invalidiyhdistyksen vuoroilla, mutta en ole saanut aikaiseksi lähdettyä. Teemmekin vaimoni kanssa kotitreenejä päivittäin. Ohjelmaamme kuuluu lankutus, punnerrus, kyykyt ja vatsalihakset. Teemme jokaisesta 20 toistoa.
Niin, vaimo! Kari tutustui Sannaansa jo useita vuosia sitten.
– Meillä oli pääkaupunkiseudun aivovammayhdistyksen pikkujoulut Mikkelissä Anttolanhovissa, ja kävimme samalla tutustumassa Aivovammaliiton tuolloiseen Mikkelin klubitaloon. Siellä tapasin Sannan ensimmäistä kertaa. Katseemme kohtasivat hissin ovella. Sanna oli tulossa alas, ja minä puolestani olin menossa ylös.
– Kyllä se taisi olla molemmin puolin rakkautta ensisilmäyksellä. Silloinen klubitalon vetäjäkin totesi katsoneensa heti, että nyt kolahti, se oli siinä, Sanna-vaimo hymyilee.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen