Iida Eskelinen toteaa, että useasti aivovamman saaneilla on haasteita milloin minkäkin tahon kanssa aina diagnoosin saamisesta alkaen. Hän haluaa kertoa hieman onnellisemman tarinan kuin mitä monella muulla on. Alku tosin näytti hänenkin kohdallaan synkältä.
YK:n päivänä vuonna 2016 joensuulainen Iida Eskelinen oli pyöräilemässä vanhempiensa luota kouluun. Perhe asui niin sanotusti korvessa, ja sinne johtavalla tiellä oli 80 kilometrin tuntirajoitus – eli autot saivat ajaa ihan reipasta vauhtia. Tuona lokakuisena päivänä viisi vuotta sitten hän jäi pakettiauton yliajamaksi. Iidalla itsellään ei muistikuvia tapaturmasta tai sitä seuranneesta kuukaudesta ole.
Hänet kuljetettiin helikopterilla Kuopioon, jossa hänet pidettiin kohonneiden aivopaineiden vuoksi kaksi viikkoa sedaatiossa. Sedaatiolla tarkoitetaan tajunnantason tietoista alentamista lääkkeillä niin, että potilas on rauhoittunut tai kevyessä unessa. Iida ei siis tässä vaiheessa tiennyt tilastaan mitään. Hänen vanhempansa sen sijaan tiesivät. Heille oli todettu, että tilanne on toivoton. Heille kerrottiin, että Iida tuskin herää – ja jos herääkin, hän on oletettavasti neliraajahalvautunut eikä kykene kommunikoimaan.
Kuntoutuksista eväitä elämään
Toisin kävi. Kun sedaatio purettiin, alkoi Iida nopeasti paitsi kävellä, myös puhua. Kuntoutuminen oli niin nopeaa, että hän pääsi sairaalasta joulukuussa. Tuohon aikaan hän opiskeli kaksoistutkintoa ylioppilaaksi ja merkonomiksi, ja opintojaankin hän pääsi jatkamaan jo helmikuussa. Onnettomuuden sattuessa Iida oli työharjoittelussa suuressa joensuulaisessa tavaratalossa. Helmikuussa, sairausloman jälkeen, työharjoittelu jatkui.
-Siinä en onnistunut kauhean hyvin, sillä tavaratalo oli iso ja meluisa. Tein lopulta töitä kahtena päivänä viikossa ja kerrallaan kaksi tuntia. Huonoimpina päivinä sain olla töissä varastossa, jossa oli rauhallisempaa. Työkaverit olivat tosi kivoja, minun ei tarvinnut yhtään orjailla eikä selitellä mitään. He ymmärsivät!
Koska kuntoutuminen oli ollut supernopeaa, ei Iida ollut käynyt kuin pari kertaa neuropsykologilla. Silloisen VKK:n eli vakuutuskuntoutuskeskuksen, joka nykyään toimii Verve-nimen alla, työntekijä ehdotti, että Iida pääsisi uudelleen neuropsykologiseen kuntoutukseen. Hän saikin huipputyypin avuksi kuntoutumispolulleen. Neuropsykologisen kuntoutuksen kautta hän pääsi myös toimintaterapiaan ja laitoskuntoutusjaksolle.
-Aluksi minusta tuntui, ettei toimintaterapiasta ole hyötyä, mutta näin jälkikäteen olen tajunnut sen merkityksen. Minulla ei esimerkiksi ollut nälän tunnetta eikä aloitekykyä, joten minulle ideoitiin jääkaapin oveen lukujärjestys, johon oli listattu ruokailuajat. Lisäksi teimme yhdessä terveellistä ruokaa ja paneuduimme kodin hoitoon liittyviin tehtäviin. Sittemmin pääsin ravitsemusterapeutille, ja hetken käytin hänen suosituksestaan puhelimeen ladattavaa maksutonta appia.
Vertaistukikaveri
Neuropsykologin kautta Iida tutustui toiseen tyttöön, joka oli saanut aivovamman samoihin aikoihin kuin Iida. Itse asiassa he olivat samaan aikaan samassa sairaalassa, mutta siellä he eivät vielä juurikaan jutelleet – menihän Iidan sairaala-aika pääasiassa unten mailla.
-Kuntouduttuamme olemme usein puhuneet, että on tosi kiva, kun on joku, joka oikeasti ymmärtää.
Iida toteaa, että nykyään he ovat enemmänkin kavereita kuin ”aivovammakavereita” – ihmisiä, jotka olisivat ystäviä joka tapauksessa, vaikkei heillä olisikaan yhdistävää diagnoosia. Välillä he kuitenkin juttelevat jälkitilan oireista ja siitä, miten ne vaikuttavat elämään.
Joensuussa toimii Lohkottomat-niminen aivovammaryhmä (linkki vie ulkoiselle sivustolle Itä-Suomen aivovammayhdistyksen nettisivuille). Tytöt eivät ole vielä käyneet sen tapahtumissa.
-Pitäisi joskus yhdessä lähteä, sillä yksin ei tule mentyä, Iida hymyilee.
Iida Eskelisin koko tarinan voi lukea painetusta Aivoituksesta 4/2021
Teksti ja kuva: Pia Warvas