– Kun olen hyvä päivä ja olen virkeä, käyn ”terveestä” ihmisestä. Sitten pienikin stressi – joko fyysinen tai henkinen – romahduttaa jaksamiseni täysin. Oirekuvani siis vaihtelee erittäin suuresti päivästä toiseen, kertoo Torsti Karuranta.
Torsti Karuranta kertoo, että haastattelupäivän aamuun hän heräsi hyväkuntoisena ja virkeänä, mutta toimittajan kohtaaminen oli paitsi jännittävä, myös odotettu tapahtuma, jonka vuoksi hänelle tyypillinen tärinä aktivoitui. Hän kutsuukin itseään täriseväksi Torstiksi.
Myöskään kylmyys ei ole miehelle hyväksi, ja oikein kovalla pakkasella hän kertoo olevansa talutettavassa kunnossa. Torstin lapset ovat muuttaneet jo omilleen, jonka vuoksi Torsti ja hänen vaimonsa suunnittelevat muuttavansa pois heidän kodistaan, kolmikerroksisesta, vanhasta kyläkaupasta.
– Lähinnä siksi, että talvet ovat niin hankalia, kun varpaani ovat jatkuvasti jäässä ja nenänpääni tuntuu irtoavan. Asuntoa ei voi lämmittääkään kohtuuttoman kuumaksi, sillä vaikka sormeni, varpaani ja nenäni ovat jäässä, hikoilen samalla kainaloistani. Lämmönsäätelyjärjestelmäni on siis aivan vinksallaan. Sängyssä pitää olla useampi peitto, mutta silti palelen – ja toisaalta myös hikoilen samaan aikaan. Haaveilenkin, että tulevaisuudessa voisimme asua vaikkapa Espanjassa talvikuukaudet!
Torstin moninaiseen oirekuvaan kuuluu myös muistiongelmat.
– Olen esimerkiksi seisonut kaupan kassalla vihreä kortti kädessäni tietämättä miksi ja mitä minun pitäisi tehdä. Tovin kuluttua – myyjän tuijotettua minua ensiksi kysyvästi – hahmotan jälleen, mitä olin tekemässä ja saan maksettua ostokseni.
Muistin avuksi Torsti kirjoittelee lappusia ja laatii muistisääntöjä.
– Jos esimerkiksi ulkona tupakalla käydessäni päästän kissan puutarhaan, jätän välioven auki, jotta muistan päästää kissan takaisin sisälle. Ei tämäkään ihan aukottomasti toimi, sillä välillä vaimoni kummastelee, missä kissamme on. Panen myös kännykkään useamman muistutuksen kaikista tärkeistä tapaamisista – paitsi että sitten joskus hukkaan myös kännykän…
Torsti toteaa, että oireet buustaavat toisiaan: kun on kylmä, tasapainokin on huonompi ja tajunta himmenee.
– Pahimpina päivinäni en esimerkiksi aina tajua sängyssä ollessani, mistä valot sammutetaan. En myöskään hahmota asioita kunnolla. Lattialla oleva matto muistuttaa toisinaan kuilua, jota en uskalla yrittääkään ylittää. Saatan heilua kuin humalainen ja puhua sekavia.
Hän käy kaupassa vain hyvinä päivinä, ja hänet silloin näkevät tuttavat aina toteavat, että mieshän on selvästikin täysin terve. Tasapaino oikuttelee kuitenkin päivittäin, etenkin aamuisin. Kun hän saa rauhassa herätä, pystyy hän – hyvänä päivänä – vaikkapa hakkaamaan halkoja. Lääkärikäynnit kuormittavat kovasti, sillä niitä varten on tsempattava, jotta muistaisi kertoa kaiken tarpeellisen – ja muistaisi kaiken tarpeellisen lääkärin kertomasta.
– Ristiriita hyvien ja huonojen päivieni välillä on siis valtava. Toisinaan olen täysin talutettava, toisinaan minulla ei ole mitään oireita – en parhaimpina päivinä edes huomaisi, että minulle on sattunut jotakin, ellen katsoisi peiliin. Pääni ylitse kulkeva iso arpi muistuttaa silloinkin, että kolahtanut on ja kovaa!
Rekka 1 – Torsti 0
Viisi vuotta sitten Torsti törmäsi kävelyllä ollessaan rekka-autoon, jonka vauhti oli 80 km/h. Torsti ei muista, miten hän ei nähnyt saapuvaa ajoneuvoa. Rekan jarrutusjäljistä voi päätellä, että kuski on suorastaan seisonut jarrujen päällä, mutta silti jarrutusjäljet jatkuvat sadan metrin verran törmäyspaikasta. Silminnäkijä oli aluksi luullut, että tiellä on peura, mutta tullessaan lähemmäksi hän oli kummastellut, miksi peuralla on keltaiset heijastinliivit yllään. Torsti sinkoutui 20 metrin päähän kolaripaikasta.
– Kun paikalle tullut poliisi huomasi minun hengittävän, lähti ambulanssi viemään minua nopeasti TYKSiin. Olin matkan aikana havahtunut, yrittänyt nousta ylös ja repinyt irti minuun kiinnitettyjä piuhoja. Olin puhunut sekavia, mutta kysyttäessä olin osannut sanoa oman nimeni.
Torstin onnettomuus sattui tiistai-iltana. Keskiviikkona vaimo oli miehensä sairaalavuoteen ääressä murheissaan.
– Kummastelin, mitä hän itkeskelee, sillä minähän voin mainiosti ja pääsen ihan juuri kotiin. Vaimoni oli todennut, että et taatusti pääse, sillä pääsi on kolhiintunut pahasti ja sinut viedään ihan juuri leikkaukseen. Olin pyytänyt vaimoani odottamaan, jotta pääsen leikkauksen jälkeen kotiin samaa matkaa. Oikeastihan minulla vierähti sairaalassa toista viikkoa. Kun lääkäri kysyi, tiedänkö, miksi olen sairaalassa, olin todennut olleeni auto-onnettomuudessa ja tarvitsevani sen vuoksi aselupiani varten lääkärinlausunnon. Olin siis täysin oiretiedostamaton alkuvaiheessa. Töihinkin olin kovasti menossa, mielestäni vuoden mittainen sairausloma oli täysin ylimitoitettu ajatus.
Torsti kertoo jääneensä tyhjän päälle sairaalasta päästyään. Hän toteaa, että esimerkiksi vertaistukihenkilön käynti jo sairaalassa olisi auttanut paljon. Hän ei myöskään saanut tarpeeksi tietoa oikeuksistaan. Hän kuuli esimerkiksi vammaistuesta vasta parin vuoden kuluttua aivovammayhdistyksen tapaamisessa. Vammaistuki on Kelan myöntämä etuus, jota voi saada 16 vuotta täyttänyt, jolla on lääkärin toteama vamma tai pitkäaikaissairaus, joka on heikentänyt toimintakykyä vähintään vuoden ajan.
– Nyt saan vammaistukea reilun satasen kuukaudessa. Sain myös vuosi sitten taksikortin, jolla saan tehdä 18 yhdensuuntaista matkaa kuukaudessa. Tämä oli suunnaton helpotus, sillä täältä korvessa ei kulje julkinen liikenne, eikä minulla ole enää ajokorttia.
Tyytyminen 70-prosenttiseen eläkkeeseen
Torsti on käynyt neuropsykologisessa kuntoutuksessa koko vammautumisensa jälkeisen ajan.
– Sen avulla minulle valkeni, miten paljon aivovamma oikeasti vaikutti ja että kiellän sen olemassaolon. Olin ajatellut, että jos olen viikon flunssassa, paranen – enintään olen pari päivää kuumeen laskemisen jälkeen hieman väsynyt, mutta siinä se. Ajattelin aivovammasta toipumisen käyvän saman kaavan mukaisesti. Ymmärsin järjellä, että aivoni eivät kasva takaisin entisenlaiseksi, mutta sisäisesti en hyväksynyt asiaa – enkä ihan vieläkään kokonaan hyväksy.
Tällä hetkellä Torsti on 70-prosenttisesti työkyvytön – ainakin mikäli uskomme vakuutusyhtiötä.
– Sain aluksi täyttä tapaturmaeläkettä, kunnes sittemmin vakuutusyhtiö päätyi siihen, että olen vain 70-prosenttisesti työkyvytön. He perustivat päätöksensä kahteen asiaan: siihen, että minulla on migreeni ja että minulla oli kolarihetkellä hieman promilleja veressä. Niinpä yhtäkkiä eläkkeeni putosi nykyiseen määräänsä.
Torsti toteaa, että hän joutuu tyytymään alennettuun eläkemäärään.
– Oikeusprosessi maksaisi useita tuhansia, eikä minulla ole siihen varaa varsinkaan siksi, että koskaanhan ei voi tietää, miten oikeustaistossa kävisi. Saattaisin myös hävitä jutun, enkä voi ottaa sitä riskiä. Koko oikeusprosessi olisi myös henkisesti niin raskas, että en siihen halua ryhtyä.
Ennen onnettomuutta Torsti oli aktiivireserviläinen, joka juoksi Cooperissakin liki 3 000 metriä vielä yli nelikymppisenä. Torsti toivoo, että hän voisi jatkaa reserviläisharrastustaan täysipainoisesti vielä jonakin päivänä. Hänet ylennettiin vääpeliksi viime keväänä.
– Olin Turussa ylennystilaisuudessa, ja tuntui hölmöltä seisoa siinä sotilaallisessa rivissä tärisemässä, mutta siitä huolimatta se tuntui hienolta. Nytkin minulla on pöydällä kutsu harjoituksiin. Juuri nyt en reserviläistoimintaan täysipainoisesti kykene, mutta ehkä vielä jonakin päivää…
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Torsti Karurannan kotialbumista