Matti Ratus teki elämäntyönsä kirvesmiehenä, kunnes vammautui työtapaturmassa. Talotehtaalla työskennellessään noin 900 kilogramman painoinen elementti kaatui Matin päälle, jonka seurauksena mies syöksyi päin lattiaa ja iskeytyi metallipalkkiin. Matti ja hänen puolisonsa Marika Hautala kertovat, miten työtapaturma vaikutti 22 vuotta yhdessä olleen pariskunnan elämään.
Matti: Kalloni murtui työtapaturmassa saamani iskun voimasta.
Marika: Olin tapaturmapäivänä juuri avannut työpaikkani oven, kun Matin kanssa samalla työmaalla ollut kummipoikani soitti ja kertoi, että nyt on sattunut ikäviä. Aavistin heti soittajan tiedot nähdessäni, ettei nyt kaikki ole hyvin, sillä hän ei ikinä soittanut kesken työpäivän. Matti oli ollut tajuttomana, ja kun ambulanssi oli saapunut, oli hän heräillyt ja yrittänyt lähteä karkuteille. Tilanteen vakavuuden vuoksi helikopterikin oli tilattu paikalle.
Matti: Kuuleman mukaan hoitaja, joka oli tullut ambulanssin kyydissä, oli heti todennut tilanteen niin pahaksi, ettei minua kannattanut viedä Seinäjoen keskussairaalaan. Sen sijaan minut vietiin suoraan TAYSiin.
Marika: Matti pidettiin koomassa parisen viikkoa. Se oli melkoista taistelua, tuli keuhkokuumetta ja aivopaineet nousivat. Viikon kuluttua tapaturmasta Matille tehtiin kranioplastia.
Matti: Minulta aukaistiin pää ja otettiin iso pala kalloa pois oikealta puolelta.
Marika: Vaikka isku tuli vasemmalle puolelle, ovat suurimmat vauriot oikealla.
Matti: Vasemmalle puolelle tuli paljon pieniä verenvuotoja, mutta oikealle puolelle yksi iso.
Marika: Matti oli Tampereella kolme ja puoli viikkoa, jonka jälkeen hänet siirrettiin tehohoitovalmiuksin varustetulla ambulanssilla Seinäjoelle.
Matti: Kyllä minä Pietarin porteilla kävin, mutta hänellä ei ollut aikaa ottaa minua sisään – ja piru tiesi, että hän ehtii myöhemminkin.
Marika: Työtapaturma sattui helmikuun alussa vuonna 2023. Alussa ei luvattu, että Matti kävelee enää ikinä. Kyllä tässä ihmeitäkin on ollut matkassa, sillä nythän Matti kävelee normaalisti ja puhuukin hyvin.
Matti: Ei tässä mitään ihmeitä tapahtunut, se oli oma tahtoni!
Kotiin kolmen kuukauden jälkeen
Marika: Vuosi sitten toukokuun loppupuolella Matti pääsi kotiin sairaalasta.
Matti: Äitini oli murehtinut, kuinka tässä käy, jos Matti ei tule takaisin. Äitini murhe jauhoi päässäni.
Marika: Matti opetteli uusiksi kaiken syömisestä ja nielemisestä alkaen. Hän on saanut sekä fysioterapiaa että toimintaterapiaa, mutta ei neuropsykologista kuntoutusta, sillä täälläpäin ei sitä ole tarjolla.
Matti: Toimintaterapiasta en kylläkään hyötynyt, sillä olisin mieluummin vaikka nikkaroinut linnunpönttöjä, mutta nyt jouduin keittelemään perunavellejä…
Marika: Matin onnettomuus oli melkoinen elämänmullistus meille molemmille. Voimakkaimmin aivovamma on vaikuttanut muistiin, motoriikkaan ja toimintakykyyn. Hänen oma-aloitteisuutensa on nollassa ja häntä pitää opastaa ja ohjata. Väsymys on voimakasta. Jos käymme koiranäyttelyssä, hän jaksaa kyllä sen päivän, mutta sen jälkeen meneekin muutama päivä levätessä. Kotityöt jäävät nykyään valtaosin minun vastuulleni.
Matti: En saa esimerkiksi ajaa autoakaan tällä hetkellä, joten en pääse itse mihinkään.
Marika: Matti ei läpäissyt ajokokeita neurologisten syiden vuoksi, joista suurimpana ongelmana oli haasteet hahmottamiskyvyssä. Ajokortin takaisin saamista arvioidaan seuraavan kerran nyt syksyllä.
Sopeutumista uuteen
Marika: Oli melko stressaavaa, kun itselläni vähenivät työt ja Matin tulot putosivat kolmasosaan aiemmasta. Rahan väheneminen vaikutti myös aiempaan koiraharrastukseemme. Ennen Matin vammautumista kiersimme ympäri Eurooppaa koiranäyttelyissä. Harrastuspuoli on nyt jäänyt minimaaliseksi.
Matti: Olen nyt kuntoutustuella, joskin olen hakenut työkyvyttömyyseläkettä.
Marika: Aivovammayhdistystoiminnasta voisimme saada uuden harrastuksen, mutta melko vähäisestiolemme vasta mukana olleet.
Matti: Marika haluaisi teatteriin, mutta minua ei saa sinne kirveelläkään! Sen sijaan olen aina ollut autourheilun harrastaja ja nytkin olisin päässyt ajanottajaksi Jyväskylän MM-ralliin, mutta muut panivat hanttiin.
Marika: Matilla ei oiretiedostus ole vielä täysin herännyt, joten siksi jouduimme hieman rajoittamaan hänen ralli-innostustaan.
Matti: Höpöhöpö, oiretiedostuksessani ei ole mitään vikaa!
Marika: Suurin kompastuskivi Matille on kuitenkin ollut, ettei hän pääse enää töihin.
Matti: Olet oikeassa, työ on ollut minulle aina tärkeää.
Marika: Ystävät ovat olleet suurin voimavarani, ilman heitä en olisi jaksanutkaan yhtäkkiä rajusti muuttuneessa arjessa. Myös perheeni asuu aivan lähellä, ja he ovat tarvittaessa esimerkiksi hoitaneet viittä koiraamme.
Marika ja Matti: Kyllä tämä 1,5 vuotta on ollut meille molemmille monelta kantilta opettelua uudenlaiseen arkeen ja elämään. Ja opettelu jatkuu!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen