Juhannusaaton rauha katkesi vuonna 1994 sekunneissa, kun Pirjo Saarinen menetti autonsa hallinnan matkallaan kotiinsa. Onnettomuudessa päähän tullut kolhu osoittautui myöhemmin keskivaikeaksi aivovammaksi – vammaksi, joka muutti kaiken, myös Pirjon oman käsityksen itsestään. Silti Pirjo on läpi vuosikymmenten pysynyt huumorintajuisena ja toiveikkaana, ja hän rummuttaa vertaistuen merkityksen puolesta.
Juhannusaatto 1994 oli Pirjo Saarisen elämässä käännekohta. Hän oli lähdössä purjehtimaan, mutta oli vielä ennen lähtöään menossa kotiinsa järjestämään kissalleen hoitajaa.
– Olin edelleen sillä kotimatkalla, kun onnettomuus tapahtui, hän sanoo.
Pirjo törmäsi kallioon. Auto oli ennen törmäystä mennyt siksakkia tien laidasta laitaan, joten jotain oli luultavasti tapahtunut jo aiemmin – mutta mitä, siitä Pirjolla ei ole mitään mielikuvaa. Ensiksi hänet vietiin Naantaliin ja sieltä pikaisesti Tyksiin.
– Päässäni näkyi vain haava, joten sen hoitamista ei pidetty kiireellisenä. Olihan juhannus, ja muitakin loukkaantuneita riitti. Sitten tuli hengitysvaikeuksia ja päädyin teholle.
Pirjoa pidettiin morfiinin voimalla koomassa.
– Olin kuulemma niin kiukkuinen, että olin repinyt kaikki hoitolaitteetkin irti.
Kun vierastunnille tullut tytär silitti äitinsä kasvoja, Pirjo tunsi kosketuksen vain vasemmalla puolellaan.
– Lisäksi luulin tyttäreni huutavan, vaikka oikeasti hän kuiskasi ”äiti, äiti”. Toinen silmäni ei avautunut lainkaan.
Aivovamman myötä Pirjosta tuli aiempaa kärsimättömämpi. Se oli selkein muutos, joka näkyi niin hänelle itselleen kuin ulkopuolisillekin.
– Ajattelin, että onneksi olin jo eronnut – mieheni ei olisi ymmärtänyt sitä Pirjoa, joka minusta tuli.
Kissa, joka epäröi
Pirjo kotiutettiin kahden viikon jälkeen – niin nopeasti, ettei hänen tietojensa mukaan nykyään niin aikaisin keskivaikean aivovamman saanutta sairaalasta pois päästettäisi. Kotona odotti myös kissa, mutta jälleennäkeminen ei ollut niin riemukasta kuin elokuvissa.
– Kissa hyppäsi kaaressa pois ja juoksi ulos. Se oli 2,5 vuorokautta kateissa.
Kun kissa lopulta uskaltautui lähemmäs, ei se vieläkään loikannut totutusti syliin.
– Se kiersi minua varovasti. Ehkä se ei tunnistanut minua heti – ehkä se kissoille tyypillisesti osoitti mieltään poissaoloni vuoksi, tai kenties se karsasti minuun piintynyttä sairaalan tuoksua. Lopulta kissa kuitenkin varmistui, että olen sama ihminen kuin ennenkin. Kissasta tulikin minulle todellinen terapiaeläin.
Kissaterapian lisäksiohjelmassa oli luonnollisesti lääkinnällistäkin kuntoutusta. Se ei käynnistynyt alkuvaiheessa toivotun nopeasti, eikä työkyvystä tehty heti selkeitä arvioita.
– Onnekseni sain lääkärin, jolle olin tosissaan otettava tapaus. Hän kysyi, haluanko työkykyäni testattavan. Totesin siihen, että ’ai tutkintaanko tämmöisiä tärähtäneitä päitäkin’. Lääkäri kirjasi, että tämä oli potilaan oma huomautus, Pirjo nauraa.
Pirjo pääsi kahdesti kolmen viikon kuntoutusjaksoille vakuutusyhtiön kustantamana.
– Sen jälkeen todettiin, että olen kuntoutunut tarpeeksi. Lääkärin mukaan ylläpitävä kuntoutus olisi ollut tärkeää, mutta vakuutusyhtiön kielteisestä päätöksestä ei saanut valittaa.
Kuntoutusjaksoilla oli kuitenkin suuri merkitys.
– Toisella kerralla ymmärsin jo paremmin muuttunutta elämääni ja pystyin olemaan vertaistukena muille. Myös kaksi kolmen päivän tutkimusjaksoa Kaunialan sairaalassa olivat minulle merkityksellisiä.
Onnettomuuden sattuessa Pirjo työskenteli ja asui Kaarinan ja Turun seurakuntien leirikeskus Kustenniemessä silloisessa Rymättylässä.
– Kun lääkäri sanoi, ettei minusta enää tule työntekijää, oli se sokki. Ajattelin, ettei minulla ole enää mitään virkaa. Vuonna 1998 sain päätöksen täydestä työkyvyttömyyseläkkeestä.
Vertaistuen merkitys
Paikallisen aivovammayhdistyksen toimintaan Pirjo lähti mukaan vuonna 1996.
– MS-keskuksessa työskennellyt Tarja Ketola kysyi, haluaisinko tulla keskusteluryhmään. Sanoin heti, että mielelläni.
Ryhmässä neljä naista kokoontui kolmen viikon välein.
– Saimme aina tehtävän, kuten esimerkiksi tee oma huoneentaulu siitä, mikä juuri sinulle on tärkeää. Se oli minulle aivan loistavaa aivojumppaa.
Yhdistystoiminnasta tuli lopulta Pirjon tärkein kuntoutusmuoto.
– Se oli paras asia. Jäsenillat, vertaistuki ja se hetki, kun hyväksyin, että olen aivovamman saanut ihminen.
Pirjo pysähtyy miettimään heitä, jotka ovat vielä matkallaan kohti oman aivovammansa hyväksymistä.
– Kerro kaikki tuntemuksesi jollekin, joka kuuntelee. Muista, että kuntoutuminen ottaa aikansa. Toivon sydämestäni, että hyväksyt vamman ja ymmärrät, että vaikka elämä olisikin muuttunut, voi aivovamman kanssakin elää hyvää ja täysipainoista elämää. On jo iso harppaus, kun pystyy sanomaan vieraallekin ihmiselle ääneen, että minulla on aivovamma. Älä anna periksi, usko huomiseen!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen