Olli Keränen oli yhdeksänvuotias, kun aivovamma astui hänen elämäänsä. Auto törmäsi poikaan tämän ollessa pyöräreissulla. Vuosi oli 1983. Samassa rytäkässä iskuja tuli kaksi: ensiksi Olli iskeytyi autoon, josta hän kimposi katuun. Osumien seurauksena tuli kallonpohjanmurtuma ja tapaturman aiheuttama aivoverenvuoto. Hänen onneksensa veri valui korvasta ulos. Ensihoidossa annettu kortisonipistos esti aivojen turpoamisen. Kypäriä ei tuolloin käytetty, ainakaan maaseudulla.
Olli Keränen menetti 1980-luvulla tapahtuneessa pyöräkolarissa välittömästi tajuntansa. Arviot tajuttomuuden pituudesta vaihtelevat, mutta sitä kesti vähintäänkin useita päiviä. Kun hän heräsi, mikään ei ollut ennallaan.
– Minulta oli mennyt kaikki. Puhekyky, liikuntakyky – käytännössä kaikki siihen asti oppimani oli poissa.
Toipuminen alkoi vähitellen. Puhe palasi aluksi epäselvänä ja liikkuminen haparoivana. Olli vietti neljä viikkoa sairaalassa ja kuusi viikkoa terveyskeskuksessa ”päivähoidossa”. Syksy ja koulun alkaminen lähestyivät.
– Olin tuolloin menossa kolmannelle luokalle.
Olli palasi kouluun vasta joulun tienoilla. Sitä ennen hän opiskeli sinnikkäästi kotona ja terveyskeskuksessa, ja onnistui tämän ansiosta siirtymään luokka-asteelta toiselle samaan tahtiin ikätovereittensa kanssa. Ulospäin kaikki näytti hyvältä, mutta todellisuus oli toinen.
– En oikein muista lapsuudestani muuta kuin ainaista pakertamista läksyjen parissa.
Kolarista ja vammautumisesta ilkeily alkoi hänen ollessa terveyskeskuksessa. Kun kouluun palaamisen jälkeen Ollia alettiin kiusata koulussakin, jätti se syvät jäljet.
– Sanoivat, että olisivat onnellisempia, jos olisin kuollut, Olli toteaa hiljaa.
Hän ei kertonut asiasta kotona, joten tunteet purkautuivat toista tietä.
– Kuudennella luokalla alkoi tunnesyöminen. Ruoka oli ainoa asia, joka tuotti mielihyvää.
Vasta yläasteella Olli uskalsi puhua asiasta. Kiusaaminen loppui, ja kiusaajat ymmärsivät jopa pyytää anteeksi. Mutta jäljet – kenties pysyvät – olivat jo syntyneet.
Diagnoosi ja suunnan etsiminen
Aivovamma diagnosoitiin vasta kuusi vuotta onnettomuuden jälkeen, vuonna 1989. Olli oli tutkimuksissa Kaunialan sotavammasairaalassa koulunkäyntivaikeuksiensa vuoksi.
– Siellä sanottiin myöhemmin, että eläke on kohtaloni.
Olli kuitenkin jatkoi opintojaan. Hän suoritti peruskoulun, opiskeli lukiossa kaksi vuotta ja jatkoi ammatillisiin opintoihin. Hän kouluttautui ensiksi artesaanipuusepäksi ja myöhemmin puualan artenomiksi henkilökohtaisella opintosuunnitelmalla. Näiden vuosien välissä ja jälkeenkin Olli opiskeli puunveistoa ja taidemaalausta.
– Näissä opinoissa pysyin mukana.
Työelämään hän ei kuitenkaan koskaan päätynyt – kuten Kaunialassa aiemmin ennustettiin. Varsinaisen tiedon aivovammansa tuomien toimintojensa rajoittuneisuudesta Olli sai vasta 1990-luvun loppupuolella Käpylän kuntoutuskeskuksessa. Lopullinen eläkepäätös syntyi vuonna 2000 työkokeilun jälkeen.
Taide puhuu tunteista
Eläkkeelle jääminen toi mukanaan aikaa kohdata tunteet, jotka olivat aiemmin jääneet käsittelemättä.
– Siihen asti olin ollut kuin kone. Ajattelin, että täytyy pärjätä kuin normaalikuntoinen.
Olli löysi ilmaisukanavan taiteesta. Hän alkoi työstää kokemuksiaan maalaamalla.
– Ensimmäisenä tein kolaritaulut.
Sarjan tekeminen kesti vuosia. Lopulta syntyi 12 teoksen kokonaisuus, joka päätyi näyttelyihin Oulun pääkirjastoon ja myöhemmin Hyvän mielen talolle.
– En aluksi halunnut niitä näyttelyyn, mutta opettajani ja psykiatrini suositteluiden ansiosta lopulta suostuin.
Taide on edelleen keskeinen osa Ollin elämää, mutta aiheet ovat muuttuneet.
– En enää työstä kolaria. Se on käsitelty. Nyt aiheinani ovat läheisyys ja kosketus.
Maalaamisen lisäksi hän veistää ja tekee käsitöitä – ja viimeisimpinä aluevaltauksinaan hän on alkanut virkata kukkia ja sorvata niille ruukkuja. Käsillä tekeminen tuo myös aivoille hyvinvointia.
Aivovamma näkyy yhä arjessa monin tavoin, muun muassa vaihtelevana pitkäjänteisyytenä.
– Käsityötä jaksan tehdä kerralla pitkään ja olla niistä kiinnostunut vuosikausia, mutta esimerkiksi liikuntaa on vaikea saada pysymään päiväohjelmassani.
Erityisesti lähteminen liikunnan pariin jää helposti, mutta myös häpeän tunteet nostavat toisinaan päätään.
– Mietin, olenko liian kömpelö kuntosalille tai vaikkapa tanssiharrastukseen.
Silti hän yrittää.
– Yritän, etten häpeän vuoksi jättäisi käymättä, sillä liikunta ylläpitää aivoterveyttä.
Aiemmin arkea kuormittivat myös pakkotoiminnot ja pelot.
– Ajattelin, että ajatukseni voivat siirtyä kosketukseni välityksellä toisten ihmisten tietoon ja että niitä voitaisiin käyttää minua vastaan.
Pitkä traumaterapia on auttanut. Nykyisin Olli käy keskustelemassa tilanteestaan yhä harvemmin, mutta edelleen säännöllisesti.
Koirat avaavat ovia
Myös nelijalkaiset ovat löytäneet tiensä perheeseen.
– Aluksi vastustin ajatusta, että ottaisimme koiran. Niin kuitenkin teimme, ja nykyään meillä on kaksi japaninpystykorvaa.
Olli joutuu myöntämään, että koirien tuleminen oli hyvä päätös. Koirat ovat tuoneet elämään rytmiä, pakottaneet liikkeelle ja ennen kaikkea avanneet ovia kontakteihin muiden ihmisten kanssa.
– Lenkeillä ihmiset tulevat juttelemaan ja koiria silittelemään.
Kohtaamiset syntyvät usein kuin itsestään.
– Ilman koiraa ei kukaan edes moikkaa ketään ventovierasta – enkä tee niin itsekään.
Olli toimii myös kokemustoimijana. Hän on puhunut muun muassa koulukiusaamisesta ja tehnyt videoita, joiden avulla hänen on helpompi jakaa kokemuksiaan.
– Esiintyminen on pelottavaa, mutta video tuo turvaa.
Hän toivoisi enemmänkin mahdollisuuksia kertoa tarinaansa erityisesti koululuokille.
– En oikein osaa markkinoida itsenäni, joten olisi upeaa, jos minuun otettaisiin yhteyttä ja pyydettäisiin luennoimaan.
Omalainen elämä
Ollin elämä ei ole ehkä mennyt ihan niitä latuja, joita hän lapsena oletti. Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö se olisi ollut täyspainoista ja merkityksellistä. Työuraan panostamisen sijaan hän elää arkea, jossa taide, käsityöt, koirat ja ihmisten kohtaamiset muodostavat onnistuneen kokonaisuuden. Hän tekee asioita omaan tahtiinsa ilman suorituspaineita.
– Eläkkeellä ei tarvitse olla tulostavoitetta.
Elämään astui aikanaan myös jotakin, mitä Olli ei osannut odottaa: parisuhde. Aviopuoliso Laura Heikkinen tuli hänen elämäänsä puutyökurssilla. Kaikki alkoi silmäpelistä, jonka Ollin mukaan aloitti Laura ja Lauran mielestä Olli. Olli teki kuitenkin varsinaisen aloitteen ja rohkaistui pyytämään Lauraa kahville. Heti alkuunsa he löysivät muutakin yhteistä kuin puutyökurssin. He olivat käyneet samoja kouluja ja kummallakin oli jotakin, joka kulkee mukana koko loppuelämän: Ollilla aivovamma ja Lauralla diabetes. Kumpikaan ei näy päälle päin, mutta myös erilaisista elämään vaikuttavista tekijöistä syntyi luontevasti yhteinen ymmärrys. Parisuhde on alusta asti tuonut arkeen läheisyyttä ja uudenlaista näkökulmaa siihen, mitä yhteys toiseen ihmiseen tarkoittaa. Sama teema näkyy nykyään myös Ollin taiteessa.
Teksti ja kuvat: Pia Kilpeläinen
Kuvateksti: Olli Keränen ja Laura Heikkinen ovat olleet naimisissa 20 vuotta. Perheen arjen jakaa kaksi japaninpystykorvaa.