Kesän ollessa kauneimmillaan Leila ja Hannu Mäkimaan tulevaisuus muuttui lopullisesti. Hannu, tuolloin 67, oli jo eläkkeellä, ja Leilan, tuolloin 63, eläkepäivien oli määrä alkaa parin päivän kuluttua. Koska molemmat olivat erittäin hyväkuntoisia, oli tulevien vuosien varalle suunnitteilla monenlaisia aktiviteetteja. Ylinopeutta ajanut taksikuski kuitenkin romutti eläkepäivien suunnitelmat.
Seinäjoen Tangomarkkinat olivat loppusuoralla vuonna 2015. Leila ja Hannu Mäkimaa osallistuivat suosittuun kesätapahtumaan ensimmäistä kertaa. Reissu oli ollut kaikin puolin mieluisa ja onnistunut, mutta kun pariskunta käveli tilaisuuden viimeisestä konsertista kohti asuntoautoaan, törmäsi ylinopeutta posottanut taksikuski suojatietä ylittäneeseen pariskuntaan.
– Viimeinen konsertti oli upea, ja illan viimeinen kappale – muistatko nuo onnemme kyyneleet – jäi soimaan päähäni. Käveltyämme vasta pari kadunkulmaa saavuimme Seinäjoen mittakaavassa isoon risteykseen, jossa molemmin puolin meni kaksi kaistaa. Lähdimme ylittämään suojatietä. Olimme ennättäneet kahden ensimmäisen kaistan yli, kun mieheni huudahti, että eihän tuo taksi vain tule päälle. Tuo pitkäkinttu ehti napata minut kainaloonsa ja vetää kanssaan tien pientareelle, toteaa Leila katsoen hellästi aviopuolisoonsa Hannuun.
Hädissään taksikuski väisti juuri samaan suuntaan, jonne Mäkimaatkin tieltä loikkasivat. Hannu lensi toistakymmentä metriä auton yli yhteen suuntaan, kun Leila puolestaan sinkoutui vastakkaiseen suuntaan. Hannun muistikuvat päättyvät tuohon hetkeen.
Leila kuvailee, että ilmalento tuntui jatkuvan ikuisuuden. Hän pyöri, pyöri ja pyöri – loputtomiin. Ajatuksissaan hän ehti käydä ilmalennon aikana läpi elämäänsä lapsuudesta alkaen. Kun hän tömähti maahan, jalat eivät liikkuneet. Jalkoihin ja mahaan koski. Koska kipu oli valtava, ajatteli Leila, että ei hän vielä taivaassa ole, vaan aivan selvästi elävien kirjoissa.
Ohikulkija tuli rauhoittelemaan Leilaa ja kielsi tätä liikuttamasta päätään – vammojen vakavuus ja sijaintihan eivät olleet tiedossa. Leila muistaa huutaneensa Hannun perään. Joku kertoi, että mies makaa kadulla liikkumattomana. Pään ympärillä oli verta.
– Ajattelin, että Hannu on kuollut. Tämä suretti minua vielä enemmän kuin mahdollisuus siitä, että olisin itse menehtynyt, Leila toteaa hiljaa.
Näkyviä ja näkymättömiä vammoja
Ambulanssit saapuivat nopeasti. Kun hoitohenkilökunta tuli Leilan luokse, totesi tämä pärjäävänsä ja kehotti heitä tarkistamaan ensiksi Hannun kunnon. Ensihoitajat tutkivat nopeasti Leilan ja totesivat, etteivät tämän vammat todennäköisimmin ole hengenvaarallisia. Toisen ambulanssin hoitajat alkoivat tutkia Hannua.
Kukaan ei toistuvista tivaamisista huolimatta kertonut, mitä Hannulle kuului. Leilan kehotettiin olemaan mahdollisimman rauhassa, sillä sisäistä vammoista ei ollut vielä tietoa.
Vasta sairaalassa, pitkältä tuntuneen ajan kuluttua, Leila kuuli Hannun olevan elossa, mutta hänen vointinsa jäi edelleen mysteeriksi. Tutkimukset olivat kesken.
– Minut kuvattiin päästä varpaisiin. Lantioni oli murskana useasta kohdasta ja toinen jalkani oli murtunut pahasti. En itse sulkisi pois aivovammankaan mahdollisuutta, mutta sitä minulla ei ole diagnosoitu. Kun Hannua kuljetettiin ohitseni pyörätuolissa tutkimuksiin, huudahdin: ”Hannu rakas, tiedätkö, mitä meille on tapahtunut?” Kun hän totesi hämmästyneenä, että ai tekin olette täällä, säikähdin. Hän ei tuntunut olevan ollenkaan tilanteen tasalla.
– Myöhemmin kuulin, että onnettomuus tapahtui puoli kolmelta yöllä. Ensimmäinen hämärä muistikuvani on, että kuuden maissa herätessäni ihmettelin, missä olen ja mitä on tapahtunut. Päässäni oli tikkejä, mutta en tuntenut kipua. En pystynyt ymmärtämään olotilaani lainkaan, Hannu muistelee.
Hannun vammojen vakavuutta ei heti ymmärretty, sillä aivokuvat tulkinnut henkilö ei ollut huomannut niissä näkyvää vuotoa.
– Kun noin vuorokauden kuluttua onnettomuudesta Hannulta kysyttiin, tietääkö hän, missä hän on, hän katseli hämillään ympärilleen ja sitten minuun ja totesi, ettei tiedä. Seuraavaksi hoitaja kysyi hänen nimeään. Rukoilin mielessäni, että hän osaisi vastata kysymykseen, mutta ei hän osannut. Tunsin jälleen musertavaa surua, sillä hoitajana ymmärsin heti, että nyt on sattunut pahasti.
Myös Hannulta oli jalka murtunut, mutta se huomattiin vasta seuraavana aamuna hänen aristaessaan jalkaansa vessareissulla.
Kuntoutus käyntiin
Pariskunta siirrettiin ambulanssilla kotikonnuilleen Kotkan keskussairaalaan, josta Hannu kotiutettiin. Leila vietti kuukauden päivät kuntoutussairaalassa pahojen fyysisten vammojen vuoksi. Hänen kohdallaan kuntoutus jatkuu edelleen, vaikka hän onkin vuosien aikana kuntoutunut pyörätuolin, rollaattorin ja keppien käytön kautta omatoimisesti käveleväksi.
Leila sai kuitenkin taistella puoli vuotta vakuutusyhtiön kanssa päästäkseen kunnon kuntoutukseen. Siellä Leilan kuvaillessa tapahtunutta ja Hannussa sen jälkeen ilmenneitä muutoksia lääkärit kiinnostuivat Hannun tilanteesta.
– Kerroin, ettei Hannulla ole kaikki hyvin. Sain yksityisen neurologin yhteystiedot, joka ottikin Hannun asiakkaakseen. Helsingissä Meilahden sairaalassa Hannusta otettiin uudet aivokuvat, joista näkyi selkeästi isolla alueella sijainnut aivoverenvuoto, joka oli sittemmin kuivunut. Ymmärsin, että pahin olisi voinut tapahtua, kun Hannu kotiutettiin jo muutaman vuorokauden kuluttua onnettomuudesta tyhjään asuntoon minun ollessani vielä sairaalassa, Leila huokaa.
– Aloin huomata itsekin muutoksia itsessäni. Olin esimerkiksi alkanut hermostua helposti, mitä en ollut ikinä tehnyt. Lisäksi unohtelin asioita enkä oppinut uutta yhtä vaivattomasti kuin aiemmin, Hannu toteaa ja kiittelee, että vyyhti hänen oireittensa ympärillä alkoi lopulta purkautua.
Hannun hoitopolku kulki HUSin neurologisten tutkimusten kautta neuropsykologiseen kuntoutukseen, joka jatkui nelisen vuotta. Tuossa vaiheessa vakuutusyhtiö katsoi terapian riittävän, vaikka psykologi oli toista mieltä. Niskan retkahdusvammaa hoidettiin fysioterapialla.
Kymmenen vuotta myöhemmin
– Kun aviopari vammautuu samassa onnettomuudessa, on se kaikille raskas prosessi. Niin raskas, Leila painottaa.
Hän kiittelee asioiden helpottuneen erityisesti viime aikoina. Alkuvaiheessa tärkeää oli sopeutumisvalmennuskursseilta saatu tieto ja vertaistuki. Vertaistuki jatkui vahvana aivovammayhdistyksessä, jonne Hannu liittyi ensiksi ja Leila hänen vanavedessään.
Silti arki ja eläkepäivien suunnitelmat heittivät kunnolla kuperkeikkaa. Eläkepäiviä silmällä pitäen rakkaudella vaalitun ja remontoidun Hannun vanhan kotitalon hoitaminen Kotkassa kävi vuosi vuodelta rankemmaksi, ja pariskunta ostikin Kouvolasta kaupunkiasunnon. Nyt maaseutukoti on myynnissä. Eläkepäivien haaveissa oli myös oman asuntoauton ostaminen ja sillä matkustelu – sekä mahdollisesti talviasunnon hankkiminen Kanarian saarilta. Nämä haaveet oli pantava jäihin vuosiksi. Myös rakas tanssiharrastus jäi pitkäksi aikaa.
– Kolme vuotta sitten kuitenkin ostimme asuntoauton, sillä meitä hoitaneet tahotkin totesivat matkailun olevan mitä parhainta terapiaa. Hannu hoitaa reissuillamme ajamisen ja minä toimin kartanlukijana. Tärkeää on, että Hannu voi keskittyä ajamiseen, joten puhumme matkan aikana pääasiassa vain ajo-ohjeisiin liittyvistä asioista. Kohteessa Hannu vastaa auton ulkopuolisesta maailmasta ja minä sisäisestä. Olemme siis noin kymmenen vuoden viipeellä alkaneet elää lähes sellaisia eläkepäiviä, joita olimme itsellemme ennakolta kaavailleetkin. Ja kenties Kanarian-asuntohaaveemmekin toteutuu sitten, kun olemme saaneet maatilan myytyä…
Ja onpa pariskunta palannut tanssilavoillekin – ellei enää aina koko iltaa vauhdikkaasti lattialla pyörähtelemään, kuitenkin musiikista ja tunnelmasta nauttimaan!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen