Seinäjokinen aviopari Heidi ja Jyrki Itäsalmi ovat kokeneet elämässään kosolti koettelemuksia, mutta he ovat selättäneet ne kaikki. Jyrki sai vaikean aivovamman auto-onnettomuudessa 18-vuotiaana, kun taas Heidi sairastui rajuun syömishäiriöön teini-iässä. Sittemmin Jyrki on sairastanut kaksi syöpää.
Heidi Itäsalmi:
Sairastuin vaikeaan, rajoittavaan syömishäiriöön, anoreksiaan, bulimiaan ja ortoreksiaan 17 vuoden ajaksi. Rajoittava syömishäiriö tarkoittaa saatavan kalorimäärän voimakasta rajoittamista ja saadun energian kuluttamista esimerkiksi liikkumalla. Bulimia puolestaan tarkoittaa syödyn ruoan oksentamista ja ortoreksia pakonomaista tarvetta syödä mahdollisimman terveellisesti.
Sairauteni lähti liikkeelle viattomasta laihdutuskuurista, jolle ryhdyin kaverini kanssa. Olen aina ollut herkkä, pedantti ja perfektionisti, valtavan vaativa itseäni kohtaan. Peruskoulussa olin koulukiusattu. Koin itse, ja minulle sanottiin, ettei kukaan tule koskaan minusta pitämään. Ajattelin, että laihduttaminen on ainoa keino, jolla minusta voi tulla hyväksytty. Oikeasti olen aina ollut pienikokoinen, joten tarvetta laihduttamiselle ei olisi ollut. Laihduttaminen tuntui myös tuovan järjestystä ja selkeyttä elämääni, joka muuten oli kaoottista: oli jotain, johon pystyin vaikuttamaan.
Kaverillani laihdutuskuuri loppui suunnitellusti, mutta minulla se jäi päälle – ja paheni pahenemistaan. Kuvaan tuli mukaan muitakin tunne-elämän ongelmia, kuten masennusta ja itsetuhoisuutta. Yritin hakea apua. Kerroin terveydenhuollon henkilöstölle, että uskon sairastavani syömishäiriötä. Muistan, kuinka yksikin hoitaja vain totesi, että no ala syödä terveellisesti, kyllä se siitä!
Jyrki Itäsalmi:
Juuri ajonkortin saaneena yliarvioin autoilijan taitoni ja ajoin ulos 18-vuotiaana hiekkatiellä. Vuosi oli 1995, ja sain onnettomuuteni seurauksena vaikean aivovamman. Aluksi sairaalassa ennustettiin, etten luultavasti jää henkiin – ja jos jäänkin, elän lopun elämääni neliraajahalvautuneena ja puhekyvyttömänä.
Kävi kuitenkin toisin. Jälkikäteen lääkärit kertoivat, että nopeaa toipumistani edesauttoi erittäin hyvä fyysinen kuntoni. Olin tuolloin ikäluokkani Suomen huippuja 400 ja 800 metrin juoksuissa.
Heidi Itäsalmi:
Kirjoitin ylioppilaaksi vuonna 2006 ja aloin lukea oikeustieteitä. Samaan aikaan syömishäiriöni paheni ja päädyin osastokierteeseen. Vuosina 2007–2010 olin osastohoidossa 21 kertaa – ja jokainen kerta oli vastoin tahtoani, sillä minulla ei ollut haluakaan toipua. Kesän 2008 olin hoidossa Helsingissä, ja se oli painajaista alusta loppuun. Minua hoidettiin erittäin vahvoilla lääkkeillä. Sitten huomattiin, ettei tämä likka tästä tokene, joten minut passitettiin Ouluun lääketasaukseen. Jäin Ouluun osastoja kuluttamaan.
Vuosi 2009 oli helvetillinen. Päädyin joulukuussa yliannostuksen vuoksi Oulun teho-osastolle. Olin kouristellut toistuvasti. Lääkäri oli todennut, että jos kouristan vielä kerrankin, on minut pakko vaivuttaa lääkkeillä koomaan. Tuota kohtalokasta kouristusta ei onneksi tullut. Kun heräsin, vanhin sisareni itki vuoteeni vieressä. Kyyneleet valuen hän totesi, että luulimme sinun kuolevan.
Muutaman eri sairaalaosaston kautta pääsin lopulta kotiin. Sitten tuli joulu ja tapaninpäivän ilta. Olin käynyt kylässä ja kotiin tullessani olin jättänyt puhelimeni alakertaan. Äitini oli huomannut sen ja toi puhelimen minulle huoneeseeni. Jutellessamme olin yhtäkkiä lakannut reagoimasta. Äitini oli ravistellut minua ja kysynyt hätääntyneenä, mikä minulla on. En ollut reagoinut. Äitini laski minut lattialle ja huusi apua. Yksi siskoistani oli tullut paikalle ja todennut, ettei minulla ole pulssia enkä hengitä. Paikalle tuli myös lähihoitajaksi opiskeleva pikkusisareni, joka oli kaksi viikkoa aiemmin tehnyt näyttökokeen elvytyksestä, ja tuorein opein hän onnistui elvyttämään minut takaisin elämään. Se oli hetki, jolloin tajusin, että asioitteni on muututtava.
Minulla oli haaveita, toiveita ja unelmia. Minusta piti alkujaan tulla asianajaja, mutta minut oli lisäksi hyväksytty opiskelemaan liiketaloutta Seinäjoelle ja Kouvolaan. Pohjois-Pohjanmaalla minut oli todettu toivottomaksi tapauksesi ja sanottu, että pysyvä laitospaikka on ainoa vaihtoehto. Se oli rajusti sanottu. Vuonna 2010 muutin Seinäjoelle. Muutto oli onni!
Koen, että Seinäjoella ihmisarvoni palautui ja minua yritettiin kaikin keinoin hoitaa. Käynnistelin pikkuhiljaa opintojani, aloitin klassisen baletin ja elämääni tuli uusia ihmisiä ja koira. Anoreksiamörkö kulki kuitenkin kanssani, ja synkkinä hetkinä se nosti päätään. Vuodesta 2015 muodostui toinen helvetillinen vuoteni. Tuon vuoden elokuussa lääkäri totesi, että minulla on elinaikaa kahdesta kolmeen viikkoon. Olin rajusti nälkiintynyt, minulla oli flimmereitä, kognitioni olivat hyvin hidastuneet, maksassa ja munuaisissa oli vajaatoimintaa ja minua pyörrytti. Koin vain järjetöntä tuskaa ja epätoivoa. Koin, ettei minusta ole mihinkään. Elokuun lopussa lääkäri antoi kaksi vaihtoehtoa: joko tulen syömishäiriöyksikön osastolle muutamaksi päiväksi tai minut määrätään pakkohoitoon ja minulle asennetaan nenämahaletku. Menin päiväosastolle kolmeksi päiväksi ja sain eteeni 2 000 kilokalorin ateriasuunnitelman. Oivalsin jälleen, että jos haluan elää, minun on tehtävä jotakin toisin. Päästyäni kotiin aloin googlettaa, kuinka toipua anoreksiasta. Löysin Minnie Maud -mallin ja tiesin heti, että tämä tulee toimimaan juuri minulla.
Jyrki Itäsalmi:
Aivovammasta kuntoutumiseni edetessä kiinnostuin kokemustoimijuudesta – tai kokemuskouluttajiksihan meitä tuolloin kutsuttiin. Kävin kokemustoimijakoulutuksen vuonna 2006, josta lähtien olen käynyt aktiivisesti kertomassa kokemuksistani mitä moninaisimmille kuulijaryhmille. Tarinani ovat kuulleet muun muassa eri alojen opiskelijat, sosiaali- ja terveysalan ammattilaiset, varusmiehet ja rauhanturvaajat. Olen ollut myös haastateltavana televisiossa, radiossa ja useissa lehdissä.
Liikenneturvan kouluttajaksi lähdin vuonna 2013. Liikenneturva yhteistyökumppanina kiinnosti erityisesti siksi, että oma aivovammani tuli juuri auto-onnettomuudessa. Olen toiminut myös Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kuntoutusasiain neuvottelukunnassa ja Kokemustoimintaverkoston alueellisessa ohjausryhmässä. Lisäksi olin Aivovammaliiton Tee kypärätemppu -hankkeen kokemuspuhujana.
Koska halusin kehittää sekä kokemustoimintaa että sen arvostusta yhteiskunnassamme, oli Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiirin kokemusasiantuntijaksi kouluttautuminen luonteva askel. Tähän koulutukseen osallistuin vuonna 2017.
Heidi ja Jyrki Itäsalmi
Heidi: Osallistuin samaan kokemusasiantuntijankoulutukseen. Tapasimme tammikuussa 2017. Muistan edelleen, missä ja minkälaisessa asennossa Jyrki istui.
Jyrki: Kyllä minäkin niitä hetkiä ja tilanteita muistan, mutta en ihan asennon tarkkuudella.
Heidi: Minä muistan – ja muistan ilmeesi ja äänensävysikin. Seuraavana vuonna loppusyksystä Jyrki rohkaisi mielensä ja pyysi minua teelle. Siitä alkoi rakkaustarinamme. Tai pikkuhiljaa, minua piti nimittäin vähän lämmitellä, sillä en ole samanlainen suupaltti kuin tuo peräseinäjokinen 😊.
Jyrki: Joo, minä en ollut helppo nakki, minä olin varma nakki!
Tämä juttu on lyhennelmä printti-Aivoituksessa 3/2023 julkaistusta jutusta. Jos haluat lukea jutun kokonaisuudessaan, voit tilata Aivoituksen näytelehtenä Aivovammaliiton järjestösihteeriltä osoitteesta anu.kainulainen@aivovammaliitto.fi
Painetun lehden artikkelissa kerrotaan muun muassa Jyrkin kahdesta syövästä ja pariskunnan Hyvällä-nimisestä yrityksestä. Hyvällä-yritykseen voi tutustua myös tämän heidän kotisivuilleen vievän linkin kautta.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen