– Kun puolison sairastuminen muuttaa arjen peruuttamattomasti, elämä on rakennettava uudelleen pala kerrallaan, toteaa Nina Mikkonen. Hän kertoo asteittain tulevasta hyväksymisestä ja siitä, miten omasta ja perheen hyvinvoinnista voi pitää kiinni myös keskellä suurinta myllerrystä.
Elämä ennen viestintäalan yrittäjä, valtiotieteiden maisteri Timo T.A. Mikkosen aivoinfarktia oli Mikkosten perheessä tavallista, elämänmakuista arkea. Lapset, joista vanhempi oli yhdeksän ja nuorempi kahdeksan, kävivät koulua, perhe liikkui monipuolisesti yhdessä luonnossa ja työ soljui olennaisena osana perheen elämää isossa omakotitalossa.
– Se oli sellaista normaalia ruuhkavuosien elämää. Täyttä elämää, kertoo Timo Mikkosen puoliso Nina Mikkonen.
Lokakuun ensimmäisenä aamuna vuonna 2011 upea, tuttu arki romahti. Tuona varhaisena aamuna 64-vuotias Timo nousi sängystä horjahdellen ja eteni kohti kylpyhuonetta seiniin nojautuen. Aluksi tilanne näytti tavallista pahemmalta astmakohtaukselta, mutta pian kävi selväksi, että kyse oli jostain vakavammasta.
– Nopeasti huomasin, että nyt ei ole kaikki niin kuin pitää.
Seurasi tapahtumien ketju, joka johti sairaalaan ja lopulta diagnoosiin: kallonpohjavaltimon tukos, joka aiheutti useita aivoinfarkteja. Myöhemmin todettiin, että Timon kallonpohjan valtimo oli synnynnäisesti selvästi normaalia kapeampi, ja se saattoi olla yksi syy rajuun infarktiin. Seuraukset olivat vakavat. Näkö meni, vasen puoli halvaantui, sisäelintoimintoja säätelevät aivoalueet vaurioituivat osittain ja lähimuisti katosi. Kuukausien sairaalajaksot ja epävarmuus tulevaisuudesta tekivät tilanteesta raskaan. Vähitellen arki alkoi kuitenkin rakentua uudelleen, vaikkakin täysin erilaisena kuin ennen. Yhdessä hetkessä aiemmin niin energinen ja aikaansaapa puoliso muuttui autettavaksi, ja yhtäkkiä Nina oli muutakin kuin vaimo ja työkollega.
– Olin yhtäkkiä yksinyrittäjä, vaimo, sairaanhoitaja, sihteeri, äiti ja käytännössä yksinhuoltaja, jolla oli kotona kaksi alle 10-vuotiasta lasta ja vammautunut mies sekä kissa ja iso koira.
Näin suuri elämänmuutos oli kokonaisvaltainen prosessi. Aivot yrittivät hyväksyä uutta todellisuutta, johon mikään aiempi kokemus – ei edes se, että Nina oli joutunut selviytymään teini-iän kynnyksellä isänsä itsemurhasta – ei täysin valmistanut.
– Ongelmana usein on, että järki ymmärtää tapahtuneen paljon ennen kuin tunteet ehtivät mukaan. Kukaan ei päätä tietoisesti tiettynä hetkenä hyväksyvänsä muuttuneen elämäntilanteen, vaan hyväksyminen on hidas prosessi, jossa mieli ja keho kulkevat eri tahtiin.
Hyväksyminen ei tarkoittanut luopumista rakkaudesta tai toivosta. Päinvastoin.
– Päivääkään en vaihtaisi pois. Olin Jumalan kasvojen edessä luvannut rakastaa myötä- ja vastamäessä, ja sen tein. Hoitokoti ei ollut milloinkaan vaihtoehto, vaikka jotkut lääkärit sitä suosittivatkin. Olen varma, että vammautuneen ihmisen hoitaminen rakkaudesta on helpompaa kuin velvollisuudentunnosta – ja ainakaan rahasta sitä ei kukaan tee, sillä omaishoitajien palkkiot ovat luokattoman huonot.
Hyväksyminen oli sitä, että elämä uskallettiin nähdä sellaisena kuin se oli – ei sellaisena kuin sen olisi toivottu olevan. Sen myöntäminen mahdollisti voimien kohdistamisen olennaiseen: arjesta selviämiseen ja läheisten hyvinvoinnin varmistamiseen. Perhe, ystävät ja rakkaus muodostivat kantavan voiman.
– Kun seisot sateessa, ymmärrät, miten helppoa elämä on auringonpaisteessa.
Irti päästämisen hetkiä
Äkillinen kriisi kuormittaa aivoja voimakkaasti. Stressi, suru ja epävarmuus vievät energiaa, heikentävät keskittymistä ja voivat lamaannuttaa. Silti juuri silloin aivot tarvitsevat tukea. Pienet asiat nousevat merkityksellisiksi. Riittävä lepo, toistuvat rutiinit ja mahdollisuus puhua muiden ihmisten kanssa auttavat.
– Esimerkiksi lapsemme opettivat minulle paljon. He menivät eteenpäin, vaikka sisimpään sattui. He olivat huolissaan isästään ja minusta, mutta eivät missään vaiheessa ajatelleet, etteikö perheemme olisi ollut edelleen vahva yksikkö, vaikkei isän kanssa enää voinutkaan leikkiä karhunpaina ja jutella asioista miesten kesken.
Lasten kyky sopeutua muistutti siitä, että aivot mukautuvat. Ne etsivät uutta tasapainoa, kunhan niille annetaan aikaa ja turvataan jokainen hetki, jossa kulloinkin eletään. Turvallisuus syntyy muun muassa siitä, että päivä alkaa ja päättyy rutiinien mukaisesti sekä arjessa puhutaan ja kuunnellaan toinen toistaan. Annetaan tilaa kaikenlaisille tunteille.
Aikaa myöten kävi ilmi, että ison omakotitalon ylläpitäminen kaiken muun keskellä oli ylivoimaista, joten rakkaasta kodistakin oli päästettävä irti. Nina ja lapset hyväksyivät, että on muutettava helpomman asumisen piiriin. Jo muutto, talon myyminen ja niihin liittyvät mitä moninaisimmat, osin erittäin kipeätkin seikat olivat jo itsessään raskaita. Seurasi muutto Orimattilaan. Juuri, kun elämä alkoi asettua uuteen, koitti uusi muutto, ja nyt suuntana oli Helsinki. Pian muuton jälkeen oli päästettävä irti myös puolisosta ja isästä. Timon kuolema mullisti perheen elämän. Kokonaisvaltaisesti. Jälleen kerran.
Mikkoset olivat asuneet kolme viikkoa uudessa kodissaan, kun Timon oli aika lähteä. Kaikki tapahtui kolmessa vuorokaudessa.
– Timo oli sylissäni ja pidin häntä kädestä, paijasin sitä ja sanoin, että rakas, lennä. Että kaikki on hyvin, me kyllä pärjäämme poikien kanssa. Yhtäkkiä Timon rohiseva hengitys hiljeni, rinta laskeutui ja rauha asettui häneen. Tuntui kuin lävitseni olisi mennyt lämpö. Ajattelen, että Timon sielu meni lävitseni. Tuskat olivat ohi, ja hän oli täyttänyt tehtävänsä. Avasin ikkunan ja sanoin: ”Hyvää matkaa rakas.”
Pojat eivät olleet huoneessa juuri kuoleman hetkellä. He olivat hyvästelleet isänsä jo tovia aiemmin, mutta pääsivät tekemään sen uudelleen heti kuoleman jälkeen. He saivat koskettaa vielä lämmintä isäänsä ja kertoa hänelle, miten suuri merkitys isällä oli heidän elämässään. Pojat puhuivat nuoresta iästään huolimatta kauniisti juuri edesmenneelle isälleen. 15-vuotias Mikael ja 14-vuotias Matias kantoivat isänsä hautaan muiden miesten mukana.
Uusi identiteetti, uusi suunta
Edessä oli jälleen tottuminen uudenlaiseen elämään.
– Pohdin pitkään, kuka on Nina Mikkonen, leski. Tuntui oudolta, sillä vuosien ajan omaishoitajuus oli rytmittänyt arkeani. Se on kuin amputaatio. Yhtäkkiä kaikki oli jälleen muuttunut. Kaikki oli hiljaista, todella hiljaista. Kuulin kaikki pääni sisäiset ajatukset. Ne suorastaan huusivat.
Leskeyden jälkeen alkoi uuden identiteetin rakentaminen. Kuka ihminen on ilman rooleja, jotka ovat määrittäneet arkea vuosien ajan? Vastaukset eivät tule nopeasti, vaan rakentuvat vähitellen.
– Meni valtavan pitkä aika, että aloin pitää itseäni muunakin kuin leskenä. Pidin sormuksiakin pari vuotta Timo kuoleman jälkeen. Lopulta hyväksyin ja ymmärsin, ettei Timo olisi halunnut minun pystyttävän ympärilleni surun mausoleumia. Vähitellen huomasin, että oli päivä, jolloin en ollut ajatellut aktiivisesti Timoa. Siitä tuli huono omatunto, vaikka minun olisi pitänyt onnitella itseäni. Tärkeät ja rakkaat ihmiset eivät poistu sydämestä koskaan, vaikkei heitä surisikaan joka hetki. Eteenpäin meneminen ei ole unohtamista. Se on elämää.
Vaikeat kokemukset voivat muuttaa elämän suuntaa myös aivan uudenlaisille urille. Niin kävi myös Ninalle. Tie johti kuolindoulaksi kouluttautumiseen ja keskustelun avaamiseen kuolemasta. Syntyi Puhutaan kuolemaa -podcast, jossa puhutaan asioista, joista usein vaietaan.
– Miksi kuolema piilotetaan, vaikka se koskettaa meitä kaikkia? Koen, että kuolemasta puhuminen ei lisää pimeyttä, vaan se tuo valoa. Se auttaa ymmärtämään elämän haurautta, sen arvoa ja elinkaarta. Kuolema ei ole elämän vastakohta, vaan sen erottamaton osa. Se antaa ajalle painon, rakkaudelle syvyyden ja hetkille merkityksen.
Lopulta hyväksyminen näkyy siinä, että ilo alkaa jälleen virrata elämään. Se palaa vähitellen, usein huomaamatta.
– Eteenpäin meneminen kuuluu elämään.
Suurten muutosten keskellä tärkeintä ei ole täydellinen selviytyminen, vaan riittävä. Että jaksaa seuraavaan päivään, seuraavaan hetkeen. Että muistaa, että ihminen kokonaisuutena sopeutuu myös suuriin, surullisiin muutoksiin, kunhan antaa itselleen aikaa ja lempeyttä.
Voit katsoa Nina Mikkosen mietteitä Youtube-kanavallamme olevalta videolta tästä linkistä.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Anton Baer