Oululainen Ella Saarenpää-Kervinen on entinen ratsastaja ja nykyinen pararatsastaja. Huhtikuussa 2016 pitkän linjan hevosharrastajan elämä muuttui. Oli aivan tavallinen keskiviikkopäivä, ja käynnissä oli aivan tavalliset esteratsastustreenit. Tuolla kerralla jotakin meni kuitenkin pieleen: Ella putosi hevosen selästä saaden rysäyksessä aivovamman.
Kun Ella Saarenpää-Kervinen aivovammautui ratsastusonnettomuudessa, olivat aivovammat hänelle täysin tuntemattomia.
– Jos joku olisi kysynyt, olisin olettanut aivovammaisen ihmisen liikkuvan korkeintaan avustettuna – ja vähintäänkin pyörätuolin tai rollaattorin avulla – tai olevan kuolaava, puhekyvytön sänkypotilas. Mielikuvani oli todella dramaattinen verrattuna siihen, mitä esimerkiksi itse olen: toimintakykyinen pararatsastaja ja luokanopettaja.
Ella kertoo, että aivovammadiagnoosin saaminen oli kuin märkä rätti vasten kasvoja. Kun diagnoosi sanottiin suoraan, konkretisoituivat omat epäilykset siitä, ettei kaikki ole onnettomuuden jälkeen palannut täysin ennalleen. Vuoden mittainen sairauslomakin tuntui todella pitkältä.
– Toisaalta oli myös ihanaa saada huomiota ja apua läheisiltä ihmisiltä. Oli upeaa huomata, että minua ei jätetty yksin muuttuneessa elämäntilanteessa.
Ellan aivovamma oli kasvutarina myös lähipiirille.
– Aluksi läheiseni olivat hieman yltiöoptimistisia, sillä he olettivat minun kuntoutuvan kokonaan. He odottivat minulta enemmän kuin mihin kykenin, ja tämä aiheutti välillä hankaliakin tilanteita. Tuolloin en osannut itse sanoittaa heille sitä, miltä minusta tuntui, joten he saattoivat ajatella, että minua laiskotti tai en ollut kiinnostunut yhteisistä asioista.
Toisinaan ympärillä olevat ihmiset odottavat edelleen liikaa.
– Kyllä minun harva se päivä – tai ainakin viikoittain – pitää muistuttaa, että takeltelu ja kömpelyys johtuvat vammastani tai että syön siksi ”väärällä” kädellä, että se toimii paremmin ja näin ruoka todennäköisemmin päätyy suuhuni kuin putoaa maahan. Älypuhelinta käyttäessäni käsieni häiriöt tulevat helposti esiin. Lähetin esimerkiksi kerran vahingossa kaverini isälle alushousumainoksen, Ella nauraa ja jatkaa, että välillä hänen pitää aivovamman jälkitilan oirekuvan vuoksi selitellä omia tekemisiään.
Paluu ratsaille
Ratsastus oli kokonaan tauolla neljä vuotta.
– Vannoin onnettomuuteni jälkeen, etten enää ikinä ratsasta enkä varsinkaan osta kallista hevosta. Lähdin kuitenkin ratsastamaan ystäväni houkuttelemana tuttavan tallille, ja jo suunnatessani talleille aavistin, ettei tämä tule minulle riittämään. Askel askeleelta menin sitä kohti, että perheeseemme tuli – tiukkojen neuvotteluiden jälkeen – jälleen oma hevonen.
Ella kuvailee, että hevosharrastuksen pariin palaaminen on palauttanut hänet niihin sosiaalisiin ympyröihin, joista hän joutui pois vammauduttuaan. Talliyhteisössä jaetaan ilot ja surut, kuunnellaan ja tullaan kuulluiksi. Porukka myös puuhaa muutakin yhdessä. He ovat muun muassa järjestäneet hyväntekeväisyystempauksen ukrainalaisten hyväksi. Ella toteaakin hevosten pariin palaamisen tunnetta huumaavaksi ja parhaimmaksi mahdolliseksi kuntoutusmuodoksi.
– Paraporukka on ihana yhteisö, josta saa aina tsemppiä omaan treenaamiseensa. Hevosenikin tuntuu päivä päivältä paremmalta. Uskon, että meissä on potentiaalia on vaikka mihin!
Ella kuvailee, että hänelle hevosen parissa oleminen on mindfullnesia.
– Kuntoutuksessa minulle on todettu, että menen sata lasissa ja ajattelen vähintään viittä asiaa samanaikaisesti. Hevostalli on ainoa paikka, jossa pystyn olemaan ajattelematta mitään muuta kuin hevosia. Siellä saan nollata aivoni ja keskittyä oleelliseen.
Vain taivas rajana!
Vammautumisensa myötä Ella vaihtoi esteet kouluratsastukseen. Häntä valmentaa kotitallilla Arto-Pekka Heino ja maajoukkueleireillä norjalaissyntyinen Janne Bergh.
– Janne valmentaa eri syistä vammautuneita ihmisiä. Ihailen sitä, miten hän löytää jokaiselle juuri ne seikat, miten meistä itse kukin voi kehittyä parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka meillä kaikilla vammamme on omanlaisensa. Esimerkiksi tänään, kun näistä asioista sinulle kerron, minua ennen ratsasti näkövammainen ihminen. Joukossamme on minun lisäkseni muitakin aivovammautuneita ja hevosonnettomuudessa vammansa saaneita ihmisiä.
Pararatsastajat jaetaan vamman perusteella viiteen eri luokkaan. Aivovammautuneet ihmiset ovat yleensä luokissa neljä ja viisi. Viitosessa kisaavat toimintakykyisimmät ratsastajat, joihin Ellakin kuuluu. Luokitellut tehdään fysiologisten testien perusteella. Pararatsastus on arvostelulaji siinä missä kouluratsastuskin, mutta pararatsastuksessa ratsastajan sijaan arvostellaan hevosta ja ennen kaikkea sitä, miten ratsastaja saa kontaktin hevoseen ja miten kommunikoi tämän kanssa. Apuvälineet ovat sallittuja. Jos esimerkiksi jalat eivät toimi, käytetään raippaa jalkojen asemesta. Raipoilla ei tokikaan lyödä hevosta, vaan sillä annetaan painalluksilla hevosen kylkiin vastaavat käskyt kuin mitä tervejalkainen antaa pohkeillaan.
– Minulla esimerkiksi on jalat kiinnitetty jalustimiin kuminauhoilla. Jos sattuisin putoamaan, nauhat tietysti menevät rikki, joten apuvälineet eivät saa vaarantaa sen enempää ratsastajaa kuin hevostakaan.
Ellan kisakausi kärsi koronaan sairastumisesta kauden tärkeimmällä hetkellä, ja kisoja on jouduttu perumaan tuomareiden puuttumisen takia. Tavoitteet ovat siirtyneet syksyn kansallisiin kisoihin, ja ajatukset ovat jo kaudessa 2023. Toki tälle vuodelle on mahtunut myös kivoja suorituksia, joista esimerkiksi kakkostilaan päätynyttä rataa Ella ratsasti onnenkyyneleet silmissään. Pariisin paralympialaiset 2024 tulevat ehkä liian nopeasti, mutta pääsy Los Angelesin paralympialaisiin vuonna 2028 on suuri haave ja tavoite!
Ella Saarenpää-Kervinen kertoo tähtäävänsä korkealle nauttien matkasta kokonaisuudessaan.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Sanni Alaraasakka