Isäni piti tulla käymään Helsingissä jouluaatonaattona 2021. Mutta tulikin jo paria päivää aiemmin. Ei omalla autollaan joululahjojen kanssa körötellen, vaan ylinopeutta, ambulanssilla. Lahjat jäivät vaihtamatta.
Maanantai 21.12.2021 oli vuoden viimeinen työpäiväni. Lounastauolla katsoin puhelintani: kaksi puhelua ja tekstiviesti: soita heti kun voit.
Kuulin, että isäni oli noussut tikkaille, kavunnut alas, seisahtunut, sanonut että heikottaa, ja kaatunut suorin vartaloin selälleen.
Ajattelin, että syynä on matala verenpaine. Ja vaikka isäni oli viety ambulanssilla lähisairaalaan, en osannut pelätä.
Iltapäivällä aloitin loman, hyppäsin metroon, ajoin kohti kaupunkia. Lomamieli oli kevyt.
Sitten puhelin soi jälleen.
Isääni vietiin juuri ambulanssilla Töölön sairaalaan. Muistan miettineeni, että ajamme samaan suuntaan, kumpihan on nopeammin perillä, toivottavasti iskä.
Takaisin ei tule sama mies
Osastolla minut otti vastaan sairaanhoitaja, jolla oli surulliset silmät. Hän kysyi, olenko isäni sisko. Mietin, että tämän vitsin kyllä kerron isälleni.
Hoitaja varoitti, että isäni näyttää ehkä erilaiselta kuin yleensä. On letkuja ja johtoja ja sen sellaista.
Isä oli tajuttomana ja todella näytti ihan vieraalta. Vitsi jäi kertomatta.
Hoitaja työnsi alleni tuolin ja kehotti istumaan. Tunsin itseni hirvittävän pieneksi, kun katsoin vieressäni seisovia lääkäriä ja hoitajaa.
Lääkäri näytti kuvaa isäni aivoista. Okei, ei näytä pahalta, eihän sieltä esimerkiksi puutu osia, ajattelin.
Tämä tiedettiin: Isäni oli lyönyt takaraivonsa kaatuessaan. Kallon takaosassa oli murtuma, mutta se oli siisti. Törmäyksen seurauksena aivot olivat iskeytyneet vasten otsaa, ja vammat olivat ennen kaikkea otsalohkossa.
– Kaikki tämä valkoinen on verta, selitti lääkäri.
Ahaa, okei. Näyttää todella pahalta, mietin.
– Vammat ovat todella vakavat.
Lääkäri kertoi, että seurauksista ei voida vielä sanoa mitään, mutta ”takaisin ei varmasti tule se sama ihminen”.
21.12., talvipäivänseisaus, vuoden pimein päivä.
Kadonneet päivät
Aattona kävin jälleen sairaalassa. Koko talo oli hiljainen, ja iso huone oli tyhjentynyt muista potilaista. Isän letkuilla kuorrutettu vuode oli huoneen keskellä.
– Hyvää joulua, isi.
Onnistuin pidättämään kyyneleeni, mutta kääntyessäni huomasin, että hoitaja ei.
Uudenvuodenaattona katsoin parvekkeeltamme raketteja ja surin sitä, että isältäni jäi väliin joulu ja uusivuosi, tai ehkä surin menetettyä aikaa ylipäätään. Päiviä, joita isäni ei nähnyt, ja päiviä, joina en voinut hänelle soittaa. Aina välillä avasin puhelimeni ja katsoin isäni numeroa. Mietin, voinko soittaa siihen enää koskaan.
Soitin isälleni päivää ennen tapaturmaa. Puhuimme sukupuustamme, jota olin tutkinut. Isä kertoi, ettei hän koskaan tullut kysyneeksi vanhemmiltaan suvun historiasta ja esimerkiksi sodasta. Mietimme, että miksihän usein käy niin, että kysymykset tulevat mieleen vasta, kun on liian myöhäistä. Muistan puhelun jälkeen miettineeni, että pitääpä tosiaan kysyä isältä kaikenlaista, kirjoittaa ylöskin.
Isän maatessa sairaalassa mietin monta kertaa, jäikö minultakin kysymättä, oliko jälleen liian myöhäistä.
Ei mitään uutta
Sairaalaan soittaminen oli aina pelottavaa. Koskaan ei tiennyt, miten huoleni kuullaan. Suurin osa puheluista noudatteli tätä kaavaa:
Hoitaja kysyy, milloin olen viimeksi soittanut. Eilen, kerron. ”No ei täällä mitään uutta ole.”
Opin vihaamaan ”ei mitään uutta” -lausetta. En tiennyt, onko se hyvä vai huono asia, enkä ymmärtänyt, voiko enää edes odottaa tilanteen paranevan.
Kesti yli kaksi viikkoa ennen kuin kukaan suostui vastaamaan kysymykseeni siitä, onko normaalia olla noin pitkään nukuksissa ja onko ylipäätään mahdollista herätä ja toipua.
Oli hoitajia, jotka sanoivat, ettei isän vasen puoli tee mitään. Kysyn, eikö nilkkakaan liiku, tai varpaat, kuten edellisinä päivinä. Joo, kyllä jalkaterässä on liikettä, mutta muuten ei. Minusta se kuulosti ihan eri asialta kuin ettei vasen puoli tee mitään.
Hoitajille päivät ehkä seurasivat samankaltaisina toisiaan, mutta minulle jokaisessa päivässä oli tuhansia loputtomia minuutteja, joiden aikana kävin läpi kaiken toivoni ja kaiken toivottomuuteni. Oma mielialani oli vahvasti riippuvainen siitä, miten sairaalassa puhelimeen vastattiin ja millainen hoitaja kanssani milloinkin jutteli.
Olin kiitollinen jokaiselle, joka sanoi, ettei isäni vielä kohdista katsetta tai vielä pysty olemaan ilman hengityskonetta. Ei vielä, mutta joskus myöhemmin.
Oli myös hoitajia, jotka oma-aloitteisesti kertoivat, mitä kaikkea isä oli tehnyt, miten ja millaisiin asioihin reagoinut. Kertoivat kuuntelevansa yhdessä radiota, kertoivat miltä isä näyttää juuri nyt. Oli osastonhoitaja, joka unohti kaikki kiireensä, kun pyysin hänen aikaansa. He pitivät minua pinnalla.
Etappeja
Kahdeksan päivän päästä onnettomuudesta isäni avasi silmänsä ja liikutti pyynnöstä oikean puolen jalkaansa ja kättä, yritti kai sanoakin jotain.
Kun onnettomuudesta oli kulunut kuukausi, isäni liikutti myös vasenta kättään, tunnisti minut ja vastasi huulillaan kysymyksiini.
Siitä muutaman päivän kuluttua isäni pystyi ensimmäisen kerran puhumaan, kun hoitaja sulki kädellään henkitorvessa olevan aukon. Isä kertoi, että muuten kaikki hyvin, ”kun vaan ei kuristettais”. Nauroin. Hoitajahan piti kättä kaulalla.
Kuuden viikon päästä onnettomuudesta isä vastasi omaan puhelimeensa ja kävimme päivä päivältä pidempiä keskusteluja. Oli selkeitä hetkiä ja sekavia juttuja. Kun hän eräänä päivänä kertoi nähneensä siskonsa, hän seuraavana päivänä itse ihmetteli, mitä hänen päässään oli oikein liikkunut – siskohan on kuollut jo vuosia sitten.
Olin odottanut puolitoista kuukautta, että saisin kertoa isälle, että minua luultiin hänen siskokseensa. Sen kertominen tuntui tärkeältä etapilta. ”Näytän siis nuorelta”, isä nauroi.
Pari kuukautta toipilaana oltuaan häntä harmitti se, ettei kuntoutuslaitoksessa voinut muuta tehdä kuin ”maata punkassa ja syödä”. Hän halusi kotiin ja oli vakuuttunut siitä, että kuntoutuisikin kotona paremmin, kun olisi tekemistä. Toimintaterapeutti kirjasi papereihinsa, että käsitys omasta voinnista on epärealistinen.
Isä pääsi kotiin maaliskuun alussa, ja sain sen antamatta jääneen joululahjapaketin.
Ihmeelliset ovat aivot
Aivot ovat ihmeelliset. Minua järkytti suuresti se, että isäni oli vain kaatunut ja silti vammat olivat niin vakavat. Tuntui, että tilanne olisi ollut helpompi hyväksyä, jos isä olisi tippunut katolta, lentänyt tuulilasin läpi tai saanut rajun iskun. Mutta maahan kellahtaminen, siitähän olisi pitänyt selvitä aralla takamuksella.
Ensimmäisten viikkojen ajan opettelin hyväksymään lääkärin lausetta: takaisin ei tule sama mies. Mutta miten ihmeelliset ovat tosiaan aivot! Kaikki tapahtui niin nopeasti, niin tapaturma seurauksineen kuin lopulta toipuminenkin.
Vuoden valoisimpana päivänä kesäkuussa 2021 isäni on ehkä aiempaa väsyvämpi, mutta muisti toimii, huumori on terävää, vasemman ja oikean puolen liikkeissä ei ole enää eroa. Heinäkuussa hän läpäisi inssin ilman erheitä.
Takaisin tuli sama ihminen.
Teksti: Heidi Härmä