Perhe ja ystävät

Viestintätoimiston toimitusjohtajana työskennellyt Panu Laturi oli työmatkalla Brysselissä joulukuussa 2019. Hän oli kävelemässä illallisen jälkeen takaisin hotellilleen, kun tuntematon henkilö pahoinpiteli Panun pahasti lyöden tätä painavalla esineellä päähän. Myöhemmin selvisi, että pahoinpitelijä oli kotoa lähtiessään päättänyt lyödä päähän jotakin vastaantulijaa. Panu sattui olemaan tuo vastaantulija, eli hän valikoitui uhriksi täysin sattumanvaraisesti. Tekijä selvisi valvontakameroiden ansiosta ja sai yhdeksän vuoden vankeustuomion. Panu Laturi sai elinikäisen aivovamman.

Jouluun oli muutama päivä ja ilta oli vielä nuori, joten Brysselin kaduilla oli kulkijoita tuona iltana, kun ventovieras vastaantulija pahoinpiteli Panu Laturin.  Panu toimitettiin nopeasti sairaalaan. Siellä hänet leikattiin välittömästi, jotteivat aivopaineet alkaisi nousta. Belgialaissairaalassa Panu vietti 6,5 viikkoa. Tuosta ajasta hän ei tosin tiedä mitään, sillä hän oli koko ajan koomassa. Hän heräsi vasta kahdeksan viikon kuluttua pahoinpitelystä Töölön sairaalassa Helsingissä, jonne hänet oli lennätetty.

Ensimmäisten viikkojen aikana ei ollut varmaa, herääkö Panu koskaan. Kun hän heräsi, hän pystyi myös heti puhumaan. Sen sijaan vasen käsi ei toiminut lainkaan ja molemmat lonkat olivat todella kipeät. Tuolloin ei tiedetty, käveleekö mies enää milloinkaan. Sairaaloissa vierähti liki vuosi. Tuona aikana vasen käsi kuntoutui ja käveleminenkin alkoi sujua pienin askelin aluksi erilaisia apuvälineitä käyttäen. Laakson sairaalan kuntoutusosastolta hän siirtyi Neuroliiton pyörittämään palvelutalo Merenpisaraan.

–  Katsastin peräti 11 palvelutaloa ennen kuin löysin mieluisan. Merenpisarassa kaikki toimi ja asunnot näyttivät tavallisilta kodeilta. Vaikka olin ainoa aivovammautunut asukas ja kaikilla muilla oli MS-tauti, sovin hyvin joukkoon. Ilmapiiri oli hyvä ja kannustava.

Sopuisa avioero

Panulla oli takanaan pitkä avioliitto Lauran kanssa. He olivat pohtineet eroa jo ennen Panun kohtalokasta Brysselin-matkaa. Vammautuminen pani kuitenkin eroaikeet jäihin. Siinä vaiheessa, kun Panu oli muuttamassa palvelutalosta tavalliseen kerrostalo-osakkeeseen, nosti aviopari erokortin jälleen esiin. Oli päätettävä, muuttaako Panu perheen yhteiseen kotiin vai omilleen. Panu ja Laura olivat tuolloin olleet naimisissa 17 vuotta

–  Laura sanoi, että jos haluamme erota, se kannattaa tehdä nyt. Näin lapsille ei tulisi katastrofia toisensa perään. Päädyimme siis eroon. Kuulostaa varmasti dramaattiselta, että aivovamman saanut ihminen kokee avioeron heti kuntouduttuaan niin paljon, että voi muuttaa pois palvelutalosta, mutta meidän tapauksessamme vammautuminen oli vain pitkittänyt väistämätöntä. Aivovammani ei siis vaikuttanut eroomme millään tavalla. Haimme eroa yhdessä, ja olemme edelleen ex-vaimoni kanssa erittäin hyvissä väleissä.  

Panu kiittelee ex-puolisoaan sekä henkisestä että käytännön tuesta, joita tämä on antanut onnettomuuden jälkeen ja antaa tarvittaessa edelleen. Parin lapset olivat vammautumishetkellä alle 10-vuotiaita. Nyt ex-pariskunta asuu puolen kilometrin etäisyydellä toisistaan, joten pojat voivat turvallisesti kipaista vanhemman luota toiselle. Pojat asuvat Panun luona joka toinen viikonloppu ja aina keskiviikkoisin, kun kaupunginvaltuustossa olevalla Lauralla on kokous.

–  Pojat tuovat piristystä päivääni. Korona-aikana rankinta oli, että saimme tavata vain seinä välissämme. Hieman myöhemmin oli lupa nähdä läheisiään ulkona.  

Kohtaamisia ja menetyksiä

Sitten Panun elämään astui Sirpa. Sirpa ja Panu olivat työkavereita Suomen sosiaali- ja terveysjärjestöjen kattojärjestö SOSTE ry:ssä vuosia sitten. Pari vuotta takaperin Sirpa piipahti Panun vieraana Merenpisarassa, jolloin Panu kuuli myös Sirpan eronneen. Tovin harkittuaan Panu lähetti Sirpalle tekstiviestin ja pyysi tätä kahville.

–  Sirpa mietti hetken ja päätti lähteä treffeille kanssani. Puolisentoista vuotta tapailimme, kunnes päätimme alkaa seurustella vakinaisesti. Nykyään asumme kahden kodin taktiikalla. Omat asunnot on tässä vaiheessa muutoin hyvä ratkaisu, mutta tavarat tuppaavat olemaan aina väärässä osoitteessa, Panu nauraa.

Tähän mennessä Sirpa on jo ehtinyt tutustua Panun lapsiin, ystäviin ja perheeseen.  Panu puolestaan on tutustunut Sirpan isään ja siskoihin.

Haastatteluhetkellä oli kulunut pari viikkoa siitä, kun Panun rakas äiti oli nukkunut pois. Läheisen poismeno on aina musertavaa, mutta Panun tapauksessa se oli kenties vielä normaaliakin raskaampi taakka. Panu kokee, että hänen vammautumisensa jälkeen kaikista ihmisistä häntä tuki voimakkaimmin juuri äiti.

– Suhteet vanhempiini ovat aina olleet läheiset, mutta vammautumiseni jälkeen lähestyimme toisiamme vielä entisestäänkin. Soittelimme vanhempieni kanssa joka ikinen ilta. Nyt jatkamme perinnettä isäni kanssa.

Panu kiittelee, että hänen vanhemmistaan, lapsistaan, veljestään, ex-puolisostaan, naisystävästään ja kavereistaan on ollut paljon iloa ja hyötyä toipumisen polulla niin käytännön asioissa kuin henkisestikin.

– Henkinen tuki on kaikista tärkeintä. Ilman perhettäni ja ystäviäni vammautumiseni jälkeinen aika olisi ollut aika ankeaa.

Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen

@aivovammaliitto