Laura Valtari on selvinnyt kahdesta autokolarista, joista molemmissa hän olisi voinut kuolla. Ensimmäinen onnettomuus tapahtui vuonna 2009. Laura istui takapenkillä kuskin takana. Toiseen kolariin hän joutui syksyllä 2016, ja istui silloin täsmälleen samalla paikalla kuin ensimmäisessä törmäyksessäkin – takapenkillä kuskin takana.
Ensimmäisessä auto-onnettomuudessa Laura Valtarille tuli vakavia sisäelinvaurioita, ja hän joutui viikoksi teho-osastolle. Vuoden 2016 kolarista hänellä ei ole mitään muistikuvia, sillä hän menetti välittömästi tajuntansa. Aluksi loukkaantunut kiidätettiin Seinäjoen keskussairaalaan, jossa otetun ct-kuvan jälkeen matka jatkui välittömästi TAYSiin hätäleikkaukseen. Hänelle tehtiin hemikraniektomia ja hematooman evakuaatio eli poistettiin suuri pala kallon luuta pään sivulta sekä verenpurkauma. Törmäys oli aiheuttanut kookkaan aivoverenvuodon. Hän oli juuri täyttänyt 25 vuotta.
Kun Lauran tila saatiin vakiinnutettua TAYSin teho-osastolla, siirretiin hänet takaisin Seinäjoelle. Koska hän työskenteli tuolloin Seinäjoen keskussairaalassa sairaanhoitajana, kuvitteli hän olevansa töissä. Oiretiedostus ei ollut vielä lainkaan herännyt. Laura muistaa välähdyksiä sekä Seinäjoen teholta että neurologian ja hematologian osastoilta, joissa häntä hoitivat kollegat. 2,5 viikkoa leikkauksen jälkeen iski meningiitti eli aivokalvontulehdus. Laura joutui uudelleen tehohoitoon. Toipumisen jälkeen vuorossa oli kuntoutusosasto, jossa alkoi neuropsykologinen kuntoutus, puhe- ja toimintaterapiat ja fysioterapia. Puheterapia oli erityisen tärkeää, sillä hänen aivoverenvuotonsa oli vasemmassa aivolohkossa, joka vastaa puheen tuottamisesta ja ymmärtämisestä.
Nopeasti takaisin töihin
– Pääsin jouluksi kotiin. Jouduin muuttamaan takaisin vanhemmilleni, sillä en tullut toimeen itsenäisesti. En voinut ajaa autoa, en hoitaa asioita ja puhekin oli varsin hankalaa. Ensimmäiset puoli vuotta jouduin pitämään konttauskypärää – jota sivun mennen sanoen inhosin – sillä kallostani puuttui vielä 13-senttinen pala. Kun ensimmäistä kertaa näin itseni peilistä, itku tuli. Myös hiusten puuttuminen oli kauhea shokki. Tiedän, että se oli turhamaista, mutta perin naisellista.
Koska hän oli hankkinut koiranpennun viisi kuukautta ennen kolaria, paloi mieli päästä kotiin. Kuntoutusosasto kutsui kuitenkin uudenvuoden jälkeen vielä pariksi viikoksi, ja lopputalvi ja kevät meni vanhempien luona asuessa. Lääkärikäyntejä oli taajaan. Kesäkuun alussa vuonna 2017 Lauran kallossa ollut aukko korjattiin omalla kallonluulla. Heinäkuun viimeisenä päivänä Laura palasi takaisin työhönsä sairaanhoitajaksi – vain vajaa vuosi onnettomuuden jälkeen!
– Oli šokki, kun neuropsykologi pohdiskeli, etten vaikean aivovamman vuoksi kenties kykene palaamaan lainkaan työelämään. Se ärsytti melko tavalla. Ehkä pohjalainen luonteeni – sisukas ja periksiantamaton – nosti päätään.
Laura ajatteli, että jos hän kykeni ensimmäisen onnettomuutensa jälkeen opiskelemaan sairaanhoitajaksi, ei toinen onnettomuus vie häneltä kaikkea työkykyä.
– Ajattelin, että kun olen tästäkin selvinnyt, minulla on työlleni vielä entistäkin enemmän annettavaa. Sen lisäksi, että tiedän asiat teoriassa, olen kokenut käytännössä, miltä tuntuu maata sairaalan sängyssä hoidettavana.
Koska asioiden selvittely vakuutusyhtiön kanssa oli kesken, Laura palasi työterveyshuollon kautta keuhko- ja infektio-osaston sairaanhoitajaksi. Työelämään paluuta edelsi kolmikantaneuvottelu, jossa Lauran lisäksi oli paikalla osastonhoitajat ja työterveyslääkäri. Palaverissa laadittiin yhteinen suunnitelma, jonka oli määrä taata Lauralle mahdollisimman onnistunut työhön paluu.
– Ensimmäiset kuusi viikkoa tein kolme vuoroa per viikko ja vain aamu- ja iltavuoroja. Sen jälkeen työni muuttui täysipäiväiseksi, ja loppuvuodesta tein jo normaalia kolmivuorotyötä.
Vakavan vammautumisen ja yhdeksän kuukauden mittaisen sairausloman jälkeen oli työrytmin löytäminen oma prosessinsa.
– Minulla oli kiivas halu palata työelämään. Inhosin aivovamma-sanaa – se oli sanana ihan hirveä – ja halusin olla ”normaali”. Halusin olla kuin mitään ei olisi tapahtunut, ja kuitenkin jokainen työkaverini tiesi aivovammastani.
Laurasta oli henkisesti rankkaa, kun hänen piti – omasta mielestään – koko ajan todistaa kaikille pärjäävänsä.
– Mielialani oli yhtä vuoristorataa, en halunnut näyttää väsymystäni ja haikailin takaisin ”tavalliseen” elämään – eli aikaan ennen onnettomuutta. Tavoitteenani oli kuntoutua täydellisesti.
Korona-aikana työn määrä lisääntyi ja väsymys kasvoi. Lopulta vakuutusyhtiöstä ehdotettiin kevennettyä työaikaa väsymyksen vuoksi.
– Syksystä 2021 olen tehnyt 78,34-prosenttista työaikaa, joka tarkoittaa noin 30 tuntia viikossa. Vuorotyössä päivät eivät luonnollisestikaan ole aina saman mittaisia, mutta kolmessa viikossa tunnit tasoittuvat niin, että yhteensä niitä tulee tuossa ajassa 90.
Laura toteaa, ettei todennäköisesti ikinä tule palaamaan täysipäiväiseen työaikaan.
– Koko tämä hieman yli seitsemän vuotta elämä on ollut opettelua, uudenlaiseen itseensä tutustumista. Tunnustelua ja kuulostelua. Olen tuona aikana oppinut, että jos väsyn liikaa, en saa nukuttua, tai tulee nälkä ja verensokeri laskee, iskee kiukku. Ärsyynnyn siis silloin, kun olen nälkäinen tai väsynyt. Kun tiedostan asian, pystyn välttämään näitä.
Laura opastaa, että jokaisen kannattaa aivovammasta kuntoutuessaan antaa itselleen aikaa tutustua uuteen minäänsä, omiin vahvuuksiinsa ja jaksamisensa rajoihin.
– On tärkeää osata hyväksyä, ettei välttämättä enää jaksa kaikkea. On opittava olemaan armollinen itselleen. Ei kannata verrata sitä, minkälainen oli ennen, vaan iloittava niistä vahvuuksista, joita jäi jäljelle tai joita tapaturman jälkeen on elämään tullut. Minä olen kiitollinen jopa onnettomuuksistanikin, sillä ilman niitä minusta ei olisi tullut juuri tällaista Lauraa, joka minä nyt olen.
Vahvuuksien hyödyntäminen tärkeää
Laura toteaa, että vaikka aivovamma toi mukanaan äkkipikaisuutta, hankalakaan potilas ei saa ammattiminää rakoilemaan.
– Joskus tosin pitää puhallella ja laskea kymmeneen – mutta silloin, kun joku käy kiinni, pitää tilanteeseen puuttua tarvittaessa tiukastikin. Mutta ammattiminä ja kotiminä ovat hieman erilaisia.
Laura kertoo, että esimerkiksi potilasohjaus on kuormittavaa.
– Kaikki ne tehtävät, joissa pitää puhua, väsyttävät. Etenkin jännittävissä tilanteissa menevät ”senat sakaisin”. Työhöni kuitenkin kuuluu väistämättä myös puhumista ja kirjaamista, joten yritän olla mahdollisimman selkeä. Vammani myötä minusta on tullut aiempaa herkempi, ja välillä tunteeni ryöpsähtelevät. Teho-osastolla on helpompaa, kun useimmiten en tunne sinne joutuvaa potilasta etukäteen, mutta vuodeosastolla potilaat ja heidän läheisensä tulevat tutuiksi, jolloin omatkin tunteet voivat näkyä – ja silti on aina löydettävä oikeat sanat, kun vaikkapa jonkun puoliso murtuu.
Laura toteaa, että uuden oppiminen on aiempaa työläämpää. Asioita pitää kerrata enemmän. Muistiongelmien kanssa hän tulee toimeen kalenterin ja muistilappujen avulla. Laura kertoo olleensa aiemmin sosiaalisempi, mutta nykyään hän ei kovin hanakasti osallistu keskusteluihin, sillä puheen tuoton ongelmien vuoksi rupattelu kuormittaa aivokapasiteettia. Työajan lyhentäminen auttoi väsymykseen, mutta silti vapaapäivinä ensimmäiset päivät menevät rasituksesta palautuessa.
– En voi olla korostamatta itsetuntemuksen merkitystä. Jokaisen aivovammautuneen ihmisen kannattaa työhön paluuta harkitessaan ja kokeillessaan tuntea omat vahvuutensa ja hyödyntää niitä. Ja pohtia, mikä juuri itseä motivoi.
Lauraa motivoi erityisesti itsensä haastaminen ja rajojen ylittäminen.
– Opiskelin syksyllä 2022 ja keväällä 2023 Tampereen ammattikorkeakoulussa haavanhoidon erikoistumisopinnot. Se oli mitä parhainta tsemppausta. Tuli itku, kun saimme työparini kanssa kehittämistehtävästä vitosen eli parhaan mahdollisen arvosanan. Se tuntui upealta. Haastoin itseni ja onnistuin!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen