Tutkija Riina Lundman on aina ollut kiinnostunut kaupunkiympäristöistä ja kaupunkisuunnittelusta, mutta saatuaan aivovamman kolme vuotta sitten hän kiinnostui erityisesti neuromoninaisesta kaupungista. Neuromoninaisuudella tarkoitetaan henkilöitä, joiden aivot tai hermosto toimivat syystä tai toisesta eri tavoin kuin niin sanotusti neurotyypillisillä ihmisillä.
Turun toreilla ja turuilla kävelee tutkija Riina Lundmanin kanssa kolme ihmistä: minä ja kaksi muuta. Sarilla on aivovamman mukanaan tuomia näköön liittyviä ongelmia, Veeralla on ADHD ja minulla on menieren tauti. Me kaikki havainnoimme kaupunkiympäristöä omista lähtökohdistamme – ja meistä jokainen keksii jotakin huomautettavaa.
– Hei, tästä risteyksestä puuttuu kadunnimikyltti! Nyt minun on hankala jatkaa tästä eteenpäin, sillä minulla on huono suuntavaisto.
– Nämä rappuset ovat aivan liian leveät, eivätkä askelmat erotu selkeästi. Portaiden reunan pitäisi erottua paremmin.
– Torin katukivet ”irvistelevät”, näihin kompastuu helposti.
– Kauppakeskuksessa on aivan liian kova hälinä!
– Miten tästä risteyksestä on tarkoitus mennä?
– Tätä infonäyttöä ei kyllä ulotu pyörätuolissa oleva ihminen käyttämään!
– Puut rauhoittavat ja ovat hyvä juttu, sillä ne ovat pysyviä – ne eivät yhtäkkiä liiku mihinkään. Sen sijaan katutöiden vuoksi tuo kadulla törröttävä tötsä tai tuolla etäämpänä sivuun viskattu skuutti hankaloittavat liikkumista.
Tässä on muutamia poimintoja asioista, joihin niin sanotusti terveet eivät välttämättä edes kiinnitä huomiota. Riina Lundmanin tutkimuksessa korostuivat samat asiat kuin mihin me Turussa ”koekävelylläkin” mukana olleet ihmiset kiinnitimme huomiota.
Kaupunkikävelyt ja järjestöhaastattelut antoivat tietoa
Riina Lundman tutki Koneen Säätiön rahoittamassa ”Tila, oikeudenmukaisuus ja arkipäivän demokratia” -hankkeessa,miten kaupunkiympäristöistä saataisiin mahdollisimman yhdenvertaisia ja neuroesteettömiä. Hän toteutti tutkimuksensa tekemällä kaupunkikävelyitä sellaisten ihmisten kanssa, joilla oli autismin kirjo tai ADHD, sekä haastattelemalla järjestötoimijoita. Yksi haastatteluun valikoituneista tahoista oli Aivovammaliitto ry.
Perinteisesti neuromoninaisiksi on luettu ihmiset, joilla on ADHD tai autismin kirjo, mutta Riina Lundmanin tutkimuksessa neuromoninainen näkökulma pyrkii eroon rajaavista lääketieteellisistä määritelmistä. Tämän vuoksi hän otti tutkimukseensa mukaan lisäksi diagnosoimattomat ominaisuudet sekä aivovammat ja neurologiset sairaudet. Esimerkiksi aivovamman jälkitilalle tyypillistä on muun muassa toiminnanohjauksen vaikeudet, ärsykeherkkyys ja väsyvyys, jotka vaikuttavat arjen toimintakykyyn eri ympäristöissä.
– Korostan tutkimuksessani aivotoimintojen erilaisuutta ja moninaisuutta. Meillä kaikilla on omanlaisemme aivot ja hahmotamme kukin ympäristöämme hieman eri tavoin. On kuitenkin paljon asioita, joiden avulla kaupungeista saataisiin mahdollisimman neuromoninaisia.
Sekä kaupunkikävelyissä että järjestöhaastatteluissa korostuivat samanlaiset teemat. Viheralueet ja puut ovat tärkeitä useimmille. Hankaluuksia puolestaan tuottavat hälinä, vaikeus suunnistaa puutteellisten kadunnimimerkintöjen vuoksi, totuttuja reittejä muuttavat katutyöt kiertoteineen, äänettömästi ohi kiitävät tai minne sattuu heitellyt sähköpotkulaudat ja muut erilaiset esteet, joita kaduilla voi olla. Esimerkiksi kahviloissa tai ravintoloissa voi olla niin kova hälinä, ettei siellä pysty olemaan. Äänihaittoja aiheuttavat esimerkiksi kovalla soiva musiikki, puheensorina tai astioiden kilinä ja kolina. Varsinkin ympäristön aistiesteettömyys on olennaista neurokirjon henkilöille, joilla on usein erilaisia valoihin ja ääniin liittyviä aistiherkkyyksiä.
Lundmanin mukaan neuromoninaisessa kaupungissa laajat alueet, kuten puistot ja aukiot, kannattaa jakaa pienempiin ja toiminnoiltaan erilaisiin osiin sekä kiinnittää huomiota jalankulkijoiden turvallisuuteen ja selkeisiin opasteisiin.
– Hyödyksi ovat myös hillitty valo-, ääni- ja värimaailma sekä kaupunkitilojen jatkuvuus ja ennustettavuus.
Lundman muistuttaa, että neuromoninaisessa kaupungissa ei oteta huomioon vain fyysistä kaupunkia, vaan lisäksi sosiaalinen ympäristö ja asenneympäristö.
– Ei voi olla niin, että ihmisen pitäisi aina kertoa muille esimerkiksi vammansa tai sairautensa aiheuttamat rajoitteet, vaan yhteiskunta voisi aivan hyvin olla sellainen, että se sopisi mahdollisimman hyvin kaikille.
Neuroesteettömyys sopii kaikille
Myös järjestöhaastatteluissa korostui, että neuroesteetön kaupunki olisi oletettavammin hyvä ratkaisu jokaiselle ihmiselle.
– Neuroesteettömyyden osalta järjestöjen edustajien vastauksissa korostuivat fyysisen kaupunkitilan aistiesteettömyys ja tilan hahmottaminen, kognitiivinen saavutettavuus sekä sosiaalinen asenneympäristö.
Lundman kertoo, että fyysisen kaupunkiympäristön aistiesteiksi mainittiin esimerkiksi avoimet tilat, kirkkaat valot, melu, kaiku ja hajut. Hankalia paikkoja ovat esimerkiksi suuret aukiot, ostoskeskukset, uudet koulurakennukset, korkeat aulat, uimahallit, julkiset kulkuvälineet sekä kauppakeskusten läpikulkureiteillä sijaitsevat kahvilat.
Haastateltavien mainitsemia tilasuunnitteluun liittyviä ratkaisuja olivat esimerkiksi lempeän ja pehmeän värimaailman suosiminen, säädettävä ja himmennettävä valaistus, akustiikan parantaminen ja taustamelun vähentäminen.
Kaupunkitilan kognitiivisen saavutettavuuden kannalta tärkeitä haastateltavien mielestä olivat selkeät reitit, opasteet ja merkinnät. Opasteiden ja symbolien toivottiin olevan tarpeeksi isolla merkittyjä, ja esimerkiksi kadunnimikylttejä pitäisi olla enemmän. Tilojen hahmottaminen ja ennakoitavuus ovat keskeisiä asioita neurokirjon henkilöille.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen