Liukkaat talvikelit voivat yllättää varovaisenkin kuskin. Näin kävi tuolloin Kauhajoella asuneelle Jenna Ala-Riihimäelle seitsemän vuotta sitten.
– Oli joulukuun toinen päivä vuonna 2015. Olin lähdössä kotoani Kauhajoelta Seinäjoelle hiphop-tanssitreeneihin. Ehdin ajaa reilun kilometrin, kun jyrkässä mutkassa olikin mustaa jäätä. Liukkauden vuoksi auto karkasi käsistäni ja päätyi nokka tulosuuntaa kohden syvään ojaan. Alueella oli 50 kilometrin tuntirajoitus, ja vauhtini oli maksimissaan sallittu – jos sitäkään, Jenna Ala-Riihimäki kertoo.
Jenna palaa muistoissaan seitsemän vuoden takaisiin tapahtumiin. Hän makaa toisella kyljellään olevassa autossa, jonka apukuskin ovi osoittaa kohti taivasta. Hän soittaa äidilleen, jolle kertoo tapahtuneesta. Äiti kehottaa tytärtään lähtemään nopeasti pois ojan pohjalla lojuvasta kulkuneuvosta. Jenna ei onnistu yrityksessään. Seuraava muistikuva on lähellä asuvasta pariskunnasta, joka juoksee kohti autoa. Huulilta on luettavissa miehen huikkavan vaimolleen, että huh – hengissä on! Jennan mielikuvat tapahtuneesta ovat katkonaisia ja hataria.
Lähitalon mies saa autettua Jennan pois autosta apukuskin puolelta. Samaan aikaan paikalle saapuu Jennan silloinen puoliso – jolle hän ei muista soittaneensa, mutta jolle mitä ilmeisemmin on kuitenkin soittanut. Lähitalon isäntä toteaa hakevansa traktorin, jotta auto saataisiin hinattua pois ojasta.
– Näin jälkikäteen harmittaa, ettei paikan päälle soitettu ambulanssia. Tutkimukseni ja diagnoosin saamiseni olisivat varmasti edenneet nopeammin, jos kaikki olisi kirjattu ylös heti tapahtumapaikalta alkaen. Ainakin uskon näin.
Ankara väsymys
Jenna lähti silloisen miehensä autolla kohti kotia.
– Näin jälkikäteen toisaalta kauhistuttaa, että olen siinä shokkitilassa lähtenyt auton rattiin. Toisaalta se oli hyvä asia, sillä kenties sen ansiosta minulle ei jäänyt pelkoa autolla ajamisesta. Toki edelleen talvisin heti, kun on pimeää tai taivaalta sataa jotakin, pudotan vauhdin selvästi alle rajoitusten.
Kotiin päästyään Jennan ensimmäinen ajatus oli, miten hän pääsee tanssitreeneihin. Ystävä lupasi heittää hänet Seinäjoelle.
– Siellä ensimmäistä kertaa ajattelin, että jestas, olenkohan ihan kunnossa! Olimme puoli vuotta harjoitelleet joulukoreografiaa, enkä nyt muistanutkaan yhtäkään liikettä! Istuin lattialla ja katselin suu pyöreänä muiden menoa. Päätin, että jään vain seuraamaan harjoituksia, kun en itse mukana pysynyt.
Onnettomuuspäivä sujui muutoinkin sekavasti. Jenna oli tanssitreenien jälkeen mennyt shoppailemaan vaatekauppaan, jossa hän unohti puhelimensa vaatekasan päälle. Seuraavaksi hänen oli tarkoitus käydä ostamassa tanssijoukkueensa huppari tanssitoimistolta. Siellä hän kävikin ja maksoi vaatekappaleen, mutta ei ottanut sitä mukaansa.
– Menin seuraavana päivänä terveyskeskukseen. Kerroin, mitä edellispäivänä oli tapahtunut ja minkälaisia oireita minulla nyt oli. Diagnoosiksi tuli aivotärähdys ja hoidoksi määrättiin lepoa. Sairauslomaa tuli kolme viikkoa niska- ja selkäkipujen vuoksi. Mitään ei sen kummemmin tutkittu – mitä nyt päätä koputeltiin ja todettiin, että eihän se ole edes arka.
Kolmen viikon sairausloman aikana urheilullisen nuoren naisen jalat olivat pettää jo postilaatikolla käynnin vuoksi. Selkää ja niskaa särki. Väsymys oli valtaisaa. Yöunet kestivät 12 tuntia ja päiväunilla vierähti neljä tuntia.
– Ei siinä oikein muuta päivään mahtunutkaan kuin siirtyminen sängystä sohvalle ja sieltä takaisin sänkyyn.
Jenna yritti palata töihinsä koulunkäynninohjaajaksi, mutta parin tunnin jälkeen hän oli täysin uupunut. Sairausloma jatkettiin kenties kolmen kuukauden verran. Jenna ei muista tarkasti, miten pitkään. Toisen sairauslomapätkän jälkeen kokopäivätyö muutettiin osapäiväiseksi. Sekään ei auttanut, vaan muutaman päivän työskenneltyään oli jälleen vuorossa viikon sairausloma.
– Minun oli todella vaikea herätä aamuisin, mikä ei koskaan aiemmin ollut minulle tyypillistä. Jo pelkästään puolen tunnin ajomatka työpaikalleni kuormitti ja jännitti etukäteen. Ennen ulosajoani tein vielä päivätyöni lisäksi iltavuoroa lastensuojeluyksikössä, enkä tuolloin ollut koskaan näin uupunut.
Vihdoin diagnoosi
Jennan elämä jatkui työpätkien ja sairauslomajaksojen vuorotteluna.
– Yhden pidemmän sairauslomapätkän jälkeen koin, että olen masentunut. En tiennyt, aivotärähdys voisi olla syypää oireisiini. Sen kuitenkin tiesin, että jotakin on vialla – että en ole oma itseni. Tiedon puute ahdisti. Psykologi totesi, että minulla on keskivaikea masennus. Samaan aikaan erosin ja muutin takaisin vanhempieni luokse Ilmajoelle.
Vanhempien luona asuminen sysäsikin asioihin vauhtia, kun äiti konkreettisesti huomasi tyttärensä muuttuneen suuresti.
– Äitini pesi pyykkini ja laittoi ruoat. En päässyt ylös sängystä, sillä minua väsytti ja olin alakuloinen. Kun ruokailimme, äitini ihmetteli, miten en huomaa pudottelevani aterimia. Totesin, että kyllähän kaikilta joskus haarukka kädestä putoaa. Äitini totesi, että aivan varmasti näinkin, mutta aika harvalla kolmesti yhden ruokailun aikana. En myöskään muistanut, mitä äitini kertoi elämässämme mukana olevista tutuista ihmisistä. Kun äiti huomautti muistikatkoksistani, aloin itsekin kiinnittää niihin huomiota.
Jennan isällä on kaatumisen seurauksena tullut aivovamma, joten hänen vanhempansa alkoivat epäillä, josko tyttären oireiden takana olisikin aivovamma eikä ”vain” aivotärähdys, josta piti toipua muutamassa viikossa. Jenna sai lähetteen aivovammapoliklinikalle, jossa hänellä diagnosoitiin sekä niskan retkahdusvamma että aivovamman jälkitila.
– Olimme aivan turhaan miettineet ja odottaneet kaksi vuotta. Jos heti onnettomuuspäivänä ambulanssi olisi soitettu paikalle, olisin todennäköisesti säästynyt paljolta. Diagnoosi oli helpotus – oli kiva huomata, etten ole ”pöpipää”, joka vain kuvittelee kaiken. Olin sisimmässäni ollut vakuuttunut, että minulla on oikeasti oireita, joiden syytä en tiedä. Toisaalta diagnoosi oli myös haikea, sillä loppuelämään vaikuttava vamma oli tietysti raju juttu nuorelle naiselle. Pääasiallisin tunne oli kuitenkin helpotus.
Voit lukea koko artikkelin painetusta Aivoituksesta 4/2022
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Jouni Kilpeläinen