Jenna Ala-Riihimäki sai aivovamman vuonna 2015 auto-onnettomuudessa. Tuona joulukuisena päivänä oli talven ensimmäisiä liukkaita, ja tiukassa mutkassa ollut musta jää sai Jennan ajopelin pyörähtämään syvään ojaan. Parhaiten uuteen elämään sopeutumisessa Jennaa on auttanut tieto, vertaistuki ja tilanteen hyväksyminen.
Jenna Ala-Riihimäki kertoo, että aivovamman muuttamaan elämään sopeutuminen käynnistyi ensimmäisillä kuntoutusjaksoilla, joilla hän sai muun muassa neurologeilta tärkeää tietoa aivovammasta ja sen jälkitilasta.
– Saatuani tietoa aloin prosessoida sitä. Seuraavaksi löysin vertaistapaamiset, jotka osoittautuivat kullanarvoisiksi uuteen tilanteeseen sopeutumisessa. Lopuksi tuli hyväksyntä: minulla on aivovamma, se aiheuttaa minulle väsymystä ja paljon monenlaisia muitakin oireita, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.
Jenna toteaa, että hän on tilanteen tiedostamisen ja hyväksymisen jälkeen oppinut tunnistamaan, mikä kuormittaa häntä ja mistä hän saa voimavaroja. Ei-sanan oppiminen on ollut merkittävässä roolissa.
– Ennen kuin opin tämän, tein hyvällä fiiliksellä kaikkea sata lasissa, mutta sitten makasinkin uupuneena jopa viikkoja, välillä jopa kuukausia. Oli vaikea ymmärtää, miten niin pienet ja mukavatkin tekemiset kuormittavat.
Työelämä tavoitteena pitkään
Vaikeinta Jennalle oli hyväksyä, ettei hän enää kykene työelämään.
– Tavoitteenani oli pitkään, että pystyisin tekemään edes jonkin verran jotakin työtä.
Ensimmäinen työkokeilu järjestettiin Jennan omalla työpaikalla koulunkäynninohjaajana.
– Vaikka tein viisituntista työpäivää, imi se kaikki voimavarani. Koulu oli liian hälyisä ja nopeatempoinen ympäristö. Viisituntisen työpäiväni jälkeen en jaksanut tehdä muuta kuin nukkua, vaikka työpaikallani aivovammani huomioitiin ja sain pitää lepotaukoja.
Ensimmäinen työkokeilu jouduttiin keskeyttämään. Toinen työkokeilupaikka oli huomattavasti rauhallisempi ja työtehtävät merkittävästi vähemmän aivoja kuormittavia kuin koulussa.
– Menin työkokeiluun vaatekauppaan, jossa yrittäjäpariskunnalla oli kokemusta ja tietoa aivovammoista. Vammani mukanaan tuomat rajoitteet otettiin siis älyttömän hienosti huomioon. En tehnyt asiakaspalvelutyötä, vaan muun muassa järjestelin varastoja ja höyrytin vaatteita.
Jenna kuvailee, että vaikka kaikki kuormitustekijät minimoitiin ja työkokeilupaikka oli mitä mahtavin, jouduttiin tämäkin kokeilu keskeyttämään väsymyksen vuoksi.
– Monet tavoittelevat onnistunutta työuraa – ja näin tein minäkin. Kaikkien kuntouttavien työtoimien ja työkokeiluiden jälkeen myönsin vihdoin itselleni, että en kykene edes rauhalliseen ja suorittavaan työhön. Hyväksyin pikkuhiljaa, ettei työelämä ole kaikki kaikessa, eikä se määritä minua ihmisenä. Otin uudeksi tavoitteekseni jaksaa tehdä mielekkäitä asioita arjessani.
Vaikka Jennan onnettomuudesta on jo yhdeksän vuotta ja työkokeilut on jouduttu keskeyttämään väsymyksen vuoksi, on hän tällä hetkellä virallisesti työtön työnhakija.
– Työkyvyttömyyseläkettä ei minulle ole vielä myönnetty – vaikka toisaalta minulla ei työkyvyttömyyteni vuoksi ole työnhakuvelvoitetta.
Tasapainoista elämää
Nyt, kun työkokeilut ovat ohi ja Jenna on hyväksynyt aivovamman olevan pysyvä seuralainen, voi hän hyvin.
– Olen oppinut sanomaan ei, tunnen rajani ja lepään heti, kun väsymys iskee – tai useinmiten lepään jo ennen kuin edes tunnen väsymisen merkkejä. Tällä hetkellä voimavaroja arkeeni tuovat erityisesti läheiset ihmiset, luonto ja liikunta. Käyn patikoimassa ja pyöräilemässä metsässä. Luonnossa mieli lepää, ja metsämaastossa liikkuminen treenaa upeasti tasapainoa.
Läheisiin ihmisiin kuuluu perheen ja ystävien lisäksi muut aivovammautuneet ihmiset. Vertaistuki on tärkeä voimavara.
– Vertaistapaamisissa on ihan huippua, sillä niissä voi olla täysin oma itsensä. Kaikki ymmärtävät tuntemukseni, eikä mitään, esimerkiksi väsymystä, tarvitse selitellä. Vertaisista saa ystäviä, joiden kanssa vietän aikaa myös aivovammayhteisön ulkopuolella. Vertaisten kanssa koen vahvasti, etten ole yksin.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Matilda Gustafsson