Kun Laura Rantanen oli 18-vuotias tuoreen ajokortin haltija, lähti hän kuskiksi synttäriseurueelle eräänä maaliskuisena yönä. Matkaa tehtiin Lauran ensimmäisellä autolla. Jossakin vaiheessa iltaa vaihdettiin kuljettajaa. Rattiin istui vieläkin kokemattomampi kuski. Tämän käsistä Lauran auto karkasi ja päätyi lyhtypylvääseen.
Laura Rantasen auton ja lyhtypylvään kohtaaminen ei päättynyt hyvin. Autosta tuli tällissä rusina, eikä kyydissä olleetkaan selvinneet naarmuitta. Laura ei tiedä, oliko muilla turvavyöt kiinnitettynä. Se on kuitenkin fakta, että hänellä itsellään ei ollut. Kolarin seurauksena Laura sinkoutui kuskin jalkatilaan ja löi matkan varrella päänsä johonkin. Sekä kuski että Laura kiidätettiin teho-osastolle. Takapenkillä matkustanut henkilö kuoli onnettomuuspaikalla.
-Olin kuusi vuorokautta teho-osastolla, jonka jälkeen kirurgisella ja neurologisella osastolla. Olin tuolloin lukiossa kolmannella luokalla ja halusin kivenkovaan päästä takaisin kouluun. Yritykseni lähteä päättyi kaatumiseen, josta muistona minulla on edelleen arpi leuassani.
Sen jälkeen hänet sidottiin sänkyyn ja pyörätuoliin, sillä omat jalat eivät vielä kantaneet, mutta menohalut olisivat olleet voimakkaat.
Pyörätuolista Laura pääsi jaloilleen ja alkoi ensiksi liikkua rollaattorin kanssa. Seuraavaksi kävely alkoi sujua seinästä tai ihmisistä tukea ottaen. Sairaalassa alkoivat fysio- puhe- ja toimintaterapiat. Vappuna hän pääsi kotiin. Lauran vanhemmat olivat muuttaneet edellisjoulukuussa asumuseroon, jonka jälkeen isän tytöksi tunnustautuva lukiolainen oli asunut isänsä kanssa. Isänsä luokse hän myös palasi sairaalasta. Laura pääsi loppukesästä 60 päivän jaksolle kuntoutukseen silloiseen Synapsiaan.
-Huomasin, että myöhästyisin koulun aloituksesta päivällä, joten sain lähteä jo 59 päivän jälkeen. Näin pääsin aloittamaan koulun silloin, kun lukuvuosi alkoi.
Elämän mullistuksia
Jo ennen onnettomuutta Lauran elämässä oli ollut haastavia hetkiä ja aikoja. Laura kertoo olleensa ala- ja yläasteella koulukiusattu. Pääasiassa kiusaaminen oli sanallista ilkeilyä, joukon ulkopuolelle jättämistä ja selän takana naureskelua. Hän sai kuulla myös tappouhkauksia. Kaiken tämän vuoksi Laura oli hiljainen, ujo ja syrjäänvetäytyvä. Aivovamma muutti tilanteen. Hiljaisesta ja kiltistä tytöstä tuli puhelias ja sosiaalinen. Vaikka aivovamma diagnosoitiin heti sairaalassa, aivovammalle tyypillisesti Lauralla oli aluksi oiretiedostamattomuutta.
-Meni pari vuotta, että en edes ymmärtänyt minkään muuttuneen. Välillä pohdin, mikä minua vaivaa, mutta useimmiten en edes suonut aikaa moisille mietteille. Elämäni oli sekavaa ja elin melko villisti. Mietin myös itsemurhaa.
Villistä vuosista huolimatta Laura kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 2006. Ensimmäiseksi läpi menivät venäjä ja reaali ja sitten äidinkieli ja matematiikka. Englannista hän ei suoriutunut ensimmäisellä yrityksellä, mutta treenattuaan koko kesän yksin ja kavereiden avustuksella, enkkukin tuli läpäistyä valkolakin arvoisesti.
Samana syksynä hän aloitti kauppaoppilaitoksessa, josta valmistui kolmen vuoden kuluttua. Mieli teki ammattikorkeaan lukemaan liiketaloutta. Ovet eivät auenneet ensimmäisellä yrityksellä, mutta vuoden itsenäinen opiskelu takasi opiskelupaikan seuraavalla yrittämällä. Laura kuvailee, että liiketalous ei loppujen lopuksi ollut varsinaisesti hänen juttunsa. Samoihin aikoihin hän tapasi miehen, jota kumpikaan hänen vanhemmistaan ei pitänyt tyttärelleen oikeana.
-Ymmärsin sen itsekin, mutta vasta vuosien kuluttua. Suhteessani olin eräänlainen äiti Teresa, joka huolehti ja kantoi vastuun kaikesta. Lisäksi olin juuri ostanut oman asunnon, opiskelin ja tein töitä. Tämä uuvutti minut totaalisesti, ajauduin pikavippikierteeseen, sain burn outin ja lopulta yritin itsemurhaa. Jouduin sen seurauksena osastolle.
Laura kuvailee, että aika oli kaikin puolin hirveää. Rahaongelmien vuoksi hänelle määrättiin jo osastolla olleessaan edunvalvoja. Lauran äiti ja isäpuoli ostivat hänen asuntonsa, jotta tuttu koti säilyisi.
-Edunvalvoja oli jälkikäteen ajateltuna tuossa vaiheessa täysin oikea ratkaisu. Olen jo pari vuotta sitten päässyt siitä eroon, kun olen saanut jälleen elämäni hallintaan, Laura hymyilee.
Kaiken myllerryksen keskellä Laura jatkoi opiskelujaan Satakunnan ammattikorkeakoulussa.
-Opiskelu ei mennyt ihan normaaleja latuja. Sain välillä suoritettua yhden kurssin ja sitten taas joskus seuraavan. Yritin paeta kouluun vaikeaa elämäntilannettani.
Laura alkoi liikkua narkomaani-, sekakäyttäjä- ja alkoholistipiireissä. Hän ei itse juurikaan päihteitä käyttänyt, mutta seura ei siitäkään huolimatta ollut parasta mahdollista. Vuonna 2016 hän hakeutui uudelleen osastolle hoitoon. Lopulta, keväällä 2017, hän valmistui tradenomiksi. Seuraavana päivänä hänen isäpuolensa kuoli. Ilo valmistumisesta vaihtui yhdessä iskussa suruksi.
-En pystynyt juhlistamaan valmistumistani lainkaan, en luonnollisesti kyennyt tuntemaan koulun päättymisestä siinä tilanteessa mitään iloa.
Vahva ja itsenäinen nainen
Vuonna 2017 Laura ymmärsi, että nyt mopo on karkaamassa käsistä. Hän halusi ryhtiä elämäänsä. Hän halusi aikuistua, löytää terveitä ihmissuhteita ja paikkansa maailmassa. Jo vuosia hän oli käynyt mielenterveyspuolen klubitalo Sarastuksessa, josta hän saikin apua ja tukea sekä päiviin mielekkyyttä. Hän aloitti myös uudelleen vanhalla, tutulla neuropsykologilla käynnit.
-Vuodet 2018–2019 koin monia pysäyttäviä hetkiä, joiden aikana aloin ymmärtää, mitä oikeasti haluan elämältäni ja minkälaisia ihmisiä – ja miehen – tarvitsen elämääni.
Tuolloin Laura haki ja pääsi lähihoitajakouluun.
-Aluksi ajattelin, että se on minulle juuri sopiva ala.
Lauran piti kuitenkin keskeyttää opinnot, sillä työ oli liian hektistä, eivätkä hänen aivonsa jaksaneet mukana niin nopeatempoisessa ja vastuullisessa työssä.
-Koulu oli kuitenkin upea kokemus! Se näytti minulle selkeästi asioita ja suunnan elämälleni. Olin harjoittelussa vuodeosastolla, kotihoidossa, palvelutalossa vanhusten parissa ja päiväkodissa. Erityisesti vuodeosastolla työskentely herätti ymmärryksen siitä, minkälaisessa kunnossa olin itse ollut. Näin muutenkin elämää niin monelta kantilta, ettei se ilman tätä opiskelukokemusta olisi koskaan ollut mahdollista. Näin ja opin paljon.
Suurin oppi oli Lauran mukaan sen ymmärtäminen, ettei hän ole vielä valmis kantamaan vastuuta kenestäkään toisesta kuin itsestään.
-Olen vasta vuoden verran asunut uudelleen itsekseni, joten nyt haluan ensiksi oppia tuntemaan itseni. Haluan oppia, kuka on aikuinen Laura. Haluan oppia ymmärtämään, minkälainen ihminen hän on. Olen nyt 35-vuotias, mutta vaikutan paljon nuoremmalta. En kuvailisi itseäni naiiviksi, mutta tietyllä lailla lapsenomaiseksi kuitenkin.
Laura kertoo viime aikoina lueskelleensa itsetutkiskeluun ja tunnelukkoihin liittyviä kirjoja.
-Tiedän nyt oikean suunnan! Löysin nykyisen mieheni viime heinäkuussa. Aluksi sen ei pitänyt mennä näin pitkälle, sillä ajattelin, että en ole vielä valmis vakavaan parisuhteeseen. Halusin suhteeseen kaksi aikuista, tasaveroista ihmistä. Halusin tutustua ja rakastua rauhassa. Tällä hetkellä voin kuitenkin jo sanoa, että hän on juuri se mies, jonka kanssa toivon eläväni lopun elämääni, vaikka vammani ottaakin välillä vallan.
Laura on valmis aikuisuuteen.
-Vaikka olen 35-vuotias, en ole aiemmin ollut tarpeeksi aikuistunut. Se johtuu varmasti siitä, että olin vammautuessani vasta juuri aikuisuuden kynnyksellä. Mutta askel askeleelta etenin kohti aikuisuutta. Koen jo nyt olevani voittaja. Alan olla vahva ja ehjä ihminen!
Teksti ja kuva: Pia Warvas