Kesäkuun alussa 2019 Katja Riikolan 40-vuotissyntymäpäivät lähestyivät. Sitä varten oli kutsuttu juhlavieraita juhlistamaan pyöreitä – ja tietysti kesää ja juhlia varten päätettiin ikkunat pestä.
Sunnuntaina Katja Riikolan puoliso Antti aloitti ikkunanpesun, Katja ja tyttäret olivat kotona omissa puuhissaan. Vanhempi tytär näki, kun isä rupesi kaatumaan tikkailta ja huusi ”äiti, isi kaatui”. Katja avasi oven ja näki Antin tajuttomana etupihalla verilammikossa katukivetyksellä, johon hän oli jäänyt pudottuaan tikkailta viisi metriä.
Hätäpuhelun jälkeen Mediheli-ambulanssi haki Antin. Hänet kuljetettiin lääkäri mukanaan suoraan Töölön monivammateholle, jossa hän oli ensimmäisen viikon tajuttomana. Pyöreät juhlat jäivät unholaan. Tilalla tuli suuri huoli ja järkytys, selviääkö puoliso hengissä ja jos selviää, minkälaisena, ja onko lapsilla enää isää. Katjalle ei annettu ennusteita, koska kukaan ei voinut tietää. Hän tunsi olevansa täysin yksin.
Töölön monivammateholla lääkärit ja hoitajat olivat todella empaattisia. Heillä ei ollut kiire, ja jos Katjalla oli kysyttävää, he vastasivat kaikkeen tietojensa mukaan. Lääkärit sanoivat suoraan, että Antti on saanut vakavan aivovamman eikä ennusteita voitu antaa. Sairaalaan omahoitajalle Katja sai soittaa vaikka keskellä yötä ja jutella ja kysellä Antin vointia. Töölön sairaalan monivammateho saa Katjalta ison kiitoksen kaikesta, mitä siellä tehtiin Antin hyväksi. Korvaamattomana apuna olivat myös Katjan äiti ja sisar. He auttoivat ja asuivat vuorollaan Katjan perheen kotona huolehtien ja varmistaen, että arki pyörii. Ystäväpariskunta huolehti, että tyttäret saivat sairaalavierailuiden lisäksi muutakin tekemistä.
Heräämisen jälkeen
Alussa, heräämisen jälkeen, kun Antti oli täysin sekaisin ja puhetta tuli monta viikkoa, Katjalla ajatteli kauhulla, jääkö hän sellaiseksi. Hirveä pelko siitä, mitä tapahtuu, jääkö hän kahdestaan kahden kouluikäisen lapsen kanssa ja jääkö puoliso kolmanneksi.
Nyt, kun pari vuotta on kulunut, Antti on omatoiminen ja pystyy huolehtimaan itse omista toiminnoistaan. Vaikea aivovamma johti kuitenkin siihen, ettei hän enää kyennyt palaamaan työelämään. Aivovammasta johtuva fatiikki, väsymystila, rajoittaa hänen toimintaansa, ja hän pystyy olemaan päivässä neljästä kahdeksaan tuntia pystyssä ja sinä aikana hoitamaan yhden asian. Vireydentilan säätely ja ääniyliherkkyys sekä kognitiiviset haasteet ovat vaikuttaneet siten, ettei hän seurassa pysty olemaan kovin kauaa.
Lapset tottuivat vähitellen uuteen elämään. Nuoremmalle se oli helpompaa, vanhemmalle haastavampaa. Tilanne on kuitenkin kasvattanut molempia. Nuorempi alakouluikäinen puhuu aivovammasta ja ymmärtää, että isän pitää levätä ja olla rauhassa. Vanhempi, yläastelainen tytär, taas on rohkeampi ja hänellä on kasvanut ymmärrystä siitä, mitä pelottava tilanne voi merkitä toiselle ihmiselle. Perhe keskustelee asioista avoimesti, eikä Katjan ole tarvinnut perustella, miksi esimerkiksi pyöräilykypärän käyttö on tärkeä. Mutta kaiken kaikkiaan tilanne on ollut kuitenkin lapsille kova paikka.
Tietoa ja vertaistukea
Tapaturman tapahduttua Katja sai sairaalasta Aivovammaliiton Avainasiaa Aivovammasta -esitteen. Katja alkoi selvittää, mitä on aivovamma ja mitä se tarkoittaa. Hän liittyi Aivovammaliittoon ja sai syksyllä liitosta oman tukihenkilön. Tukihenkilö tiesi kaikki Katjan läpikäymät tunteet, ja häneltä sai paljon tietoa käytännön asioista: mitä kannattaa selvittää ja mistä hakea mitäkin tukea ja apua. Hän neuvoi ottamaan mappeja, jonne printata ja järjestää kaikki paperit ja lukemaan huolellisesti sairaskertomukset.
-Kunpa vain kaikki puolisot tai omaiset ymmärtäisivät hakea vertaistukea, Katja sanoo.
Katjalla oli henkilö, jonka kanssa jakaa tilanne ja jolta sai kullanarvoisia neuvoja ja käytännön vinkkejä. Vertaistuessa oli myös todella tärkeää, että sai keskustella aidosti omista tunteistaan ilman, että tarvitse ajatella, ahdistuuko toinen henkilö keskusteluista. Järkyttynyt ja huolestunut Katja sai itse tukea täysin uudessa ja odottamattomassa elämänmuutoksessa.-
-Sain vertaistuesta niin paljon apua, että hän aion itse hakeutua heti kurssille, kun sellainen tulee, Katja toteaa.
Jaksamisen eväät
Miten Katja on jaksanut tämän kaiken?
-Olen lähtenyt yllättävälle maratonille, jolle en etukäteen ilmoittautunut ja jolle ei näy loppua. Erityisesti ensimmäinen vuosi oli vaikea, varsinkin juhlapyhinä katselin taaksepäin ja ajattelin aina, että vuosi sitten oli toisin. Mutta kun elämässä tapahtuu koko ajan ja tulee uusia hyviä hetkiä ja asioita, se helpottaa. Niistä tulee uusia muistoja mitä muistella, Katja kuvailee.
Ja joskus, kun Antti sanoo väsyneenä jotain hassua, Katja pystyy lasten kanssa jopa kikattamaan ja toteamaan isälle ”nyt olet tosi väsynyt, koska rupeaa menemään sanat sekaisin, parempi että menet lepäämään”. Eikä Antti tästä pahastu, asian kanssa on pakko oppia elämään. Huumori auttaa asioissa, ja on joskus myös sallittua nauraa, se on äärimmäisen tärkeää.
Katjalla on ollut oikeus surra menetettyä ja sitä, että nyt on uusi elämänpolku kuljettavana eikä siinä pikavoittoja jaella. Hän kertoi, että on opeteltava elämään uudella tavalla ja miettimään ja suunnittelemaan asioita. On hyväksyttävä, ettei vanha enää palaa. Katjan mielestä on tärkeää, että jokaisella omaisella olisi myös jotain omaa aikaa, käydä vaikka ystävien kanssa jossain tai tehdä jotain ihan itselleen iloa tuottavaa kivaa. Omaiselle saattaa olla välillä raskasta olla koko ajan läsnä ja auttaa kaikissa asioissa. Oman miehen aivovamman aiheuttaman toimintakyvyn rajoitusten vuoksi kaikki tekeminen pitää suunnitella ennakkoon huolellisesti.
Antti osoittaa Katjalle sen, että hän arvostaa vaimoaan, joka on jaksanut olla hänen rinnallaan tukena ja auttaa kaikessa, mitä hän ei enää pysty hoitamaan. Katja arvostaa sitä, että puoliso tiedostaa ja huomaa tämän. Aviopari on yhtä mieltä siitä, että he ovat tiimi eikä anneta periksi ja eteenpäin mennään, pienin askelin.
-Olen mennyt naimisiin tämän miehen kanssa, rakastan häntä eikä tämä aivovamma sitä muuta, Katja toteaa.
He ulkoilevat ja kävelevät, kuten ennen onnettomuuttakin.
-Välillä syödään kahdestaan lasten ollessa retkillä. Samalla voimme jutella asioista, jos on jotain mielen päällä ja muutenkin. Tehdään yhteisiä uusia muistoja. Kaikki ei ole koko ajan aivovammaa, vaan meidän on elettävä meidän elämää ja pieniä arkisia juttuja, Katja sanoo.
Teksti: Minna Eronen