Kansainvälisesti aivovamman yleisimmät syyt ovat kaatumiset ja liikenneonnettomuudet. Myös Suomessa yleisin aivovamman aiheuttaja on kaatuminen, joten tasapainoon liittyvät tutkimukset ovat tärkeitä aivovammojen ehkäisyn kannalta.
Tasapaino-ongelmat ovat yleisiä aivovamman jälkitilassa, jolloin riski saada uusi aivovamma kasvaa. Keksivaikean tai vaikean aivovamman saaneista henkilöistä suurin osa kärsii tasapainovaikeuksista ja vuoden kuluttua vammasta 24 %:lla on edelleen ongelmia seisomatasapainossa. Maailmanlaajuisesti traumaperäisen aivovamman jälkeisestä tasapainon heikkenemisestä kärsii arviolta noin 14,6 miljoonaa henkilöä.
Tasapainoharjoittelun on osoitettu kehittävän tasapainoa ja täten ehkäisevän kaatumisia. Tasapainoharjoittelua aivovamman kuntoutuksen yhteydessä on kuitenkin tutkittu vasta vähän. Aivovamman saaneiden henkilöiden tasapainoharjoittelua käsittelevät tutkimukset ovatkin tärkeitä vaikuttavien harjoittelumuotojen ja -määrien selvittämiseksi.
Opinnäyte aiheesta
LAB-ammattikorkeakoulun fysioterapeuttiopiskelijoiden opinnäytetyön tarkoituksena oli tutkia, millaisia vaikutuksia kahdeksan viikkoa kestävällä itsenäisellä toiminnallisella tasapainoharjoittelulla on aivovamman saaneiden henkilöiden tasapainoon ja miten he itse kokevat kyseisen tasapainoharjoittelun vaikuttavan heidän tasapainoonsa. Opinnäytetyö toteutettiin yhteistyössä Aivovammaliiton kanssa.
Tutkimukseen osallistui kuusi aivovamman saanutta henkilöä. Tutkimus sisälsi alku- ja loppumittaukset, jotka suoritettiin Hur Labs Balance Trainer BT4 -tasapainolevyllä. Levyllä mitattiin huojunnan 90 % pinta-alaa (mm2), huojunnan pituutta (mm) sekä sivuttaista (mm) ja eteen-taakse liikettä (mm). Tasapainomittausten lisäksi koehenkilöt täyttivät TOIMIA-tietokannan ABC-asteikon, joka on kansainvälinen kyselylomake ja antaa tietoa henkilön koetusta tasapainon varmuudesta arkisissa toiminnoissa. Alku- ja loppumittausten välissä oli kahdeksan viikkoa kestävä harjoittelujakso. Koronaepidemian vuoksi harjoittelu toteutettiin kolmesti viikossa suoritettavien itsenäisten tasapainoharjoitteluiden avulla. Harjoitusohjelma sisälsi erilaisia tasapainoa haastavia seisoma-asentoja, painonsiirtoja ja kehonpainolla suoritettavia lihasvoimaharjoitteita. Jokaisesta harjoitteesta oli neljä eri vaikeusastetta, joissa edettiin tasapainon kehityksen myötä.
Mitatun tasapainon parametreissa ei tapahtunut tilastollisesti merkitseviä muutoksia alku- ja loppumittausten välillä. Osallistujat eivät havainneet koetussa tasapainossa myöskään muutoksia. Muutosten puutetta selittävät ainakin osittain se, että koehenkilöiden harjoittelumäärä jäi osalla vähäiseksi ja osalla epäselväksi.
Matala sitoutuminen itsenäiseen tasapainoharjoitteluun antaa viitteitä siitä, että ainakin osa harjoittelusta tulisi olla ohjattua riittävien terapiavasteiden saavuttamiseksi. Tulevaisuudessa aivovammasta kärsivien henkilöiden tasapainoharjoittelua on tärkeää tutkia harjoittelun vaikuttavuuden selvittämiseksi sekä yhtenäisten kuntoutussuositusten kokoamiseksi. Aihetta tulisi tutkia jatkossa erityisesti suuremmilla koehenkilömäärillä ja ohjatuilla harjoituksilla.
Teksti: Meri Aaltonen ja Tuomas Tinttunen
Kuva: Pia Kilpeläinen