Tomi Taskinen aloitti lumilautailun eli snoukkauksen vuonna 1999 ollessaan kolmannella luokalla. Hän kertoo rakastuneensa lajiin saman tien. Yläasteikäisenä hän pääsi junnumaajoukkueeseen ja sitä myöten leireille ja ulkomaille kisailemaan. Jos asiat olisivat menneet toisin, hän todennäköisesti olisi lumilautaillut työkseen ainakin näihin päiviin asti.
– Rakastuin lumilautailuun kertaheitolla! Upeinta siinä on vapaus. Kukaan ei määrittele, mitä minun pitää radalla tehdä tai miten minun pitää laskea. Jokaisen tempunkin voin tehdä monella eri tavalla, nykyinen paralumilautailija Tomi Taskinen hehkuttaa.
Tomi saavutti nopeasti menestystä lajissa, kuten big airissa Eurooppacupin voiton ja yhden MM-kisastartin. Big airissa hypätään lumilaudalla hyppyreistä ja tehdään erilaisia temppuja ilmalennon aikana. Tuolloin Tomi opiskeli Sotkamon lukiossa. Rahatilanteensa mukaan hän pyrki osallistumaan pariin kansainväliseen kisaan kaudessa.
– Tavoitteenani oli katsoa, miten laji alkaa sujua ja miten itse kehityn. Lopullisena päämääränäni oli tehdä lumilautailusta itselleni ammatti.
Hänen elämänsä muuttui 19-vuotiaana. Tuolloin Joensuun torilla järjestettiin talvikarnevaalit. Torille oli rakennettu hyppyri, josta hyppäämisen mahdollistava vauhti saatiin spedelingoksi kutsutulla laitteella. Spedelingon kehitti Pertti ”Spede” Pasanen, ja alkujaan sillä oli tarkoitus ”lingota” mäkihyppääjiä tasaiselta maalta sellaiseen vauhtiin, jotta se muistuttaisi hyppyristä ponnistamista. Nykyään laitetta käytetään juuri Joensuun tilaisuuden kaltaisissa lumilautailutapahtumissa, joissa vauhdin ottaminen ei muutoin ole mahdollista. Kun Tomi singottiin vauhtiin tuona kylmänä helmikuisena pakkaspäivänä, tapahtui ilmalennon aikana virheliike. Sen seurauksena hän ajautui sivuun hyppyristä ja putosi kahdeksasta metristä tasaiselle maalle selkä ja pää edellä.
Tomi oli kaksi viikkoa koomassa. Hänelle tehtiin useita aivoleikkauksia, jotta aivopaineet saataisiin tasaantumaan. Lopulta häneltä poistettiin kallosta 1/3, jotta aivot saivat turvallisesti turvota. Poistettu pala korvattiin lopulta Australiasta tilatulla muovinkappaleella.
Takaisin lumilaudalle
Tomin elämä muuttui täysin tapaturman seurauksena.
– Olen tällä hetkellä eläkkeellä, minulla on vaikeuksia liikkumisessa – joskaan tästä ei enää onneksi arjessa ole haittaa – enkä enää pysty luistelemaan tai skeittaamaan. Pelasin 15-vuotiaaksi jääkiekkoa ja tapasin skeitata kaikki kesät, mutta nämä lajit ovat nyt osaltani ohi. Lumilautailun pariin pääsin kuitenkin aikanaan palaamaan.
Maallikko voisi kuvitella, että skeittaus ja lumilautailu ovat melkein sama juttu. Ammattilainen opastaa, etteivät ne todellakaan ole. Skeittilauta on huomattavasti lyhyempi ja kapeampi kuin lumilauta. Lisäksi skeittilaudassa on pyörät, kun taas lumilaudan tasainen pohja tulee suoraan maata vasten.
– Itse asiassa kokeilin viitisen vuotta sitten fyssarin kanssa, miten skeittaus onnistuisi. Lopputulos oli, että se ei onnistunut. Oikea jalkani halvaantui onnettomuudessa, ja skeitatessa juuri oikea jalka määrittelee, miten edetään.
Lumilautailu oli niin iso osa Tomin elämää, että sitä alettiin treenata fysioterapiassa kuivaharjoitteluna. Tomin lauta asetettiin pehmeiden ja korkeiden patjojen päälle. Näin hän sai turvallisesti kokeilla, miten seisominen laudan päällä kengät jalassa luonnistuu.
– Vihdoinkin, kahden vuoden kuluttua onnettomuudestani, pääsin jälleen kokeilemaan lumilautailua. Onnekseni se sujui hyvin!
Tomi laskee oikeanpuolisesta halvauksestaan huolimatta edelleen oikea jalka edellä. Hän kuvailee lähes sokean oikean silmänsä tuovan vielä oman lisähaasteensa, sillä hän ei näe lainkaan sivuilleen.
Paraurheilijaksi
Viisi vuotta sitten Lumilautaliitto teki ”Kaikki snoukkaa” -dokumentin, jossa Tomi oli mukana.
– Dokumentissa on eri tavoin vammautuneita ihmisiä, ja sen myötä päädyin banked slalom -lajin pariin.
Banked slalomissa lasketaan mutkikasta rataa, jota reunustavat lumivallit. Radalla on yksi kisaaja kerrallaan, joten hän mittelee ainoastaan kelloa vastaan. Ensiksi Tomi kokeili kuitenkin lumilautakrossia. Siinä neljä ihmistä laskee samaan aikaan kapealla radalla, jossa on hyppyreitä ja mutkia. Tomi tuumasi, että jälkimmäisessä yhteentörmäysriski ja sen myötä pään kolhiminen on niin suuri, ettei hänen kannata krossia jatkaa. Myös aivovamman mukaan tuoma väsymys olisi vaaratekijä krossissa.
– Olen koko ikäni ollut kilpailuhenkinen ja tykännyt kisojen tunnelmasta. Nyt jos edesmennyt paralumilautailujoukkueen päävalmentaja, Wendelinin Mikko, otti minut tuolloin valmennettavakseen ja opasti minut vammaisurheilun pariin.
Paralympialaisiin
Tomi alkoi paraurheilla tavoitteellisesti nelisen vuotta sitten.
– Urani paras saavutus on se, että jäin henkiin, Tomi Taskinen toteaa painokkaasti.
Virallisesti kovimpana tuloksena moni pitää hänen kehittymistään neljässä vuodessa niin nousujohteisesti, että pääsi viime keväänä Pekingin paralympialaisiin. Siellä hän saavutti banked slalomissa sijan 16. Tominkin mielestä tuo saavutus on kovin ainakin paperilla. Henkilökohtaisesti kovempana hän pitää sitä, että pääsi ensimmäisenä kisavuotenaan MM-kisoihin ja oli siellä kymmenes. Ensi kaudella hän suuntaan arvokisoihin Ruotsiin. Seuraava suuri tavoite on Milanon Cortinassa järjestettävät paralympialaiset vuonna 2026.
Näkymätön aivovamma on haaste myös paraurheilijalle.
– Paralumilautailijat jaetaan luokkiin LL1 ja LL2. Ykkösluokkaan kuuluvat he, joilla on vaikea alaraajavamma ja kakkosluokkaan he, joilla alaraajavamma on lievä. Olen tosi hankala tapaus luokittelijoille, kun minulla on kaikki raajat tallella. Toimintakykyni riippuu muun muassa vireystilastani ja siitä, miten hyvin olen saanut nukutuksi. Nämä molemmat vaikuttavat raajojeni toimintaan. Luokittelijoiden mukaan kuuluisin yleensä jonnekin ykkösen ja kakkosen välimaastoon, mutta jokainen minut tunteva tietää luokan 1 olevan minulle se oikea.
Tomi toteaa, että vaikka hän olisi luokittelutilanteessa mahdollisimman skarppina, voi tilanne olla kisapäivänä aivan eri.
– Vaikka kuinka yritän, en aina pysty nukkumaan hyvin ennen kisoja. Itse kisatilanteessa puolestaan on kauhea härdelli, paljon kovia ääniä ja ihmisiä, ja tämä kaikki väsyttää minua. Ja heti, kun mieleni väsyy, näkyy se myös raajojeni toiminnassa. Kun katsoin muiden laskuja Kiinan paralympialaisissa, tajusin – vaikkei näin ehkä saisi ääneen sanoa – että minä olen oikeasti vaikeimmin vammainen omassa luokassani. Siellä on ihmisiä, joilta puuttuu toinen jalka, mutta heillä on kuitenkin aivot kunnossa. Se on aivan eri asia.
Vielä on vuosia jäljellä
Vammaisurheilussa, tai ainakaan lumilautailussa, ei ikä tule vastaan.
– Normaalisti kolkuttelisin jo eläkeikää. Paralumilautailussa vanhimmat kilpakumppanini ovat viisikymppisiä. Lähinnä kisauran jatkumiseen vaikuttavat oma jaksaminen ja taloudellinen tilanne. Laji ei ole mitenkään halpa pienestä eläkkeestä kustannettavaksi. Onneksi minulla on sponsoreita.
Tomia tukevat Burton Snowboards, Eezy Lahti ja Start Ski Wax.
Vaikka vammautuminen mullisti Tomin elämän täysin, on hän kiitollinen mahdollisuudestaan lumilautailla edelleen.
– Lumilautailu on aina ollut niin iso juttu minulle, etten tiedä mitä elämäni olisi, ellen olisi pystynyt jatkamaan lajia!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen