Lastenkodin johtajana ja yrittäjänä työskennelleen lahtelaisen Kalle Pakarisen ura oli nousukiidossa. Töitä oli niin paljon kuin kerkesi tekemään. Miehen kiireet loppuivat vuoden 2019 kesällä.
– Heinäkuun viimeisenä päivänä herätessäni pääni oli hieman kipeä. Ajattelin mennä toviksi sohvalle makaamaan – että kyllä se tästä korjaantuu hetken levon jälkeen. Toisin kävi. Ensiksi meni jalat ja sitten puhekyky. Onnistuin soittamaan vaimolleni Sannalleja mumisemaan, että soita 112. Lähdin ambulanssilla sairaalaan, josta kotiuduin vasta puolen vuoden kuluttua, Kalle Pakarinen kertoo.
Nelikymppinen Kalle oli saanut aivoinfarktin. Syytä haettiin ylipainosta ja verenpaineesta, mutta infarktin aiheuttajaksi todettiin APC-resistenssi. Se on yleisin laskimotukoksia aiheuttava perinnöllinen geenivirhe.
Liuotushoito aloitettiin, ja se toimikin hyvin. Seuraavana päivänä mies jo käveli ja olo tuntui lähes normaalilta. Iloa ei kuitenkaan kestänyt pitkään, sillä pari päivää sen jälkeen iski uusi aivoinfarkti. Liotushoidosta ei ollut enää apua uuteen veritulppaan. Kalle kykeni jälleen vain mumisemaan ja hengittämään. Kuntoutussairaalassa piti ensiksi opetella syömään. Aluksi kaikki ruoka soseutettiin. Seuraavaksi harjoiteltiin istumista, seisomista ja pyörätuoliin siirtymistä – ja lopuksi kävelemistä.
Kallen perhe sai mukavan joululahjan, sillä mies pääsi jouluksi kotiin. Kävely parani päivä päivältä, ja suureksi osaksi siitä on kiittäminen perheen kääpiövillakoira Elmoa, jonka lenkittämisen Kalle otti sydämen asiakseen.
Eräänä päivänä ambulanssi vei miehen jälleen sairaalaan. Nyt ei kyseessä ollut uusi infarkti, vaan epilepsiakohtaus. Se ei onneksi hidastanut kuntoutusta, mutta verenohennuslääkityksen rinnalle määrättiin uusia tabletteja popsittavaksi.
Läsnä arjessa
Kallelle jäi afasia (vaikeus ymmärtää tai tuottaa puhetta), dysartia (vaikeus säädellä puhenopeutta), hemiplegia (kehon toisen puolen heikkous), neurologisia oireita, fatiikki ja hermokipuja.
– Minulla on onnekseni hyvä vaimo, joka on kestänyt ”muodonmuutokseni”. Muutosten hyväksyminen on ollut itselleni vaikeampaa kuin muulle perheelle. Uskoisin, että vaimollanikin on ollut synkkiä hetkiä muutosteni vuoksi, mutta hän on leijonaemomaisesti ollut koko ajan vierelläni ja huolehtinut arjen sujuvuudesta.
Kalle kuivailee olevansa paitsi itsepäinen, myös peruspositiivinen. Nämä ominaisuudet ovat auttaneet kuntoutumisessa. Koska Kalle ei enää kykene sitomaan kengännauhoja, alkoi hän ostaa avokkaita. Koska autolla ei enää saa ajaa, käyttää hän sote-taksia. Koska ääniyliherkkyys vaivaa, menee hän rauhalliseen kahvilaan.
– Ajattelen, että asioilla on tapana järjestyä. Ajattelen, että on hedelmällisempää keksiä vaihtoehtoisia tapoja tehdä asioita kuin olla liian ankara itselleen ja märehtiä sitä, mihin ei enää kykene. On paljon asioita, joita en voi enää tehdä, mutta lähes yhtä paljon niitä, jotka luonnistuvat hieman aiempaa poikkeavalla tavalla tehtyinä.
Positiiviseksi seikaksi Kalle mainitsee mahdollisuuden olla aiempaa enemmän kotona poikien ja vaimon kanssa. Lasten kanssakin tehdään asioita hieman eri tavoin. Esimerkiksi huvipuistossa isä ei enää tule mukaan laitteisiin kieppumaan, vaan odottaa poikia huvipuiston rauhallisessa kolkassa.
– Sanna-vaimo on oppinut luottamaan, että kyllä Kalle pärjää. Molemmat sisäistämme, etten voi elää loppuelämääni pumpuliin kietoutuneena. Minun on tehtävä asioita ja kokeiltava rajojani. On mahdollista, että joskus iskee epilepsiakohtaus, mutta senkin riskin ottaminen on järkevämpää kuin vain jäädä möllöttämään sohvalle masentuneena.
Kalle iloitsee, että lapset ovat suoria ja vilpittömiä. Kun isä pääsi ensimmäistä kertaa kotilomalle, ihmetteli nuorimmainen, miksi isä on pyörätuolissa. Kalle kertoi syyn, ja se riitti.
– Minulta vietiin perinteinen isäkuva pois, mutta lasteni ja vaimoni kautta olen huomannut, että vaikka jotakin on muuttunut, olen edelleen isä ja olen edelleen aviomies. Olen läsnä, kun lapset lähtevät kouluun ja olen paikalla, kun lapset tulevat koulusta. Olen joka ikinen päivä mukana perheeni arjessa. Näin ei varmasti olisi, jos työskentelisin edelleen yrittäjänä. On siunaus, että voin olla näin täysipainoisesti mukana lasteni arjessa.
Kalle toteaa, että vaikka hänellä on eläke, ei hän enää varsinaisesti kanna kotiin tilipussia.
– Kannan nyt korteni kekoon toisella tavalla. Kun vaimo tulee töistä, on kahvit valmiina ja kotityöt tehty. Laitan myös ruokaa ja käytän Elmo-koiramme kävelyllä.
Sitähän se kaikki on, rakkautta, rakkautta vain
Kalle toteaa, ettei voi tietää kaikkea, mitä Sanna-puoliso syvällä sisimmässään pohdiskelee, mutta Kallen uskoman mukaan vaimo on sopeutunut varsin hyvin siihen, että Kalle on muuttunut – ja on muuttunut paljonkin.
– Vaikka olen nyt Kalle 2.0, olemme edelleen perhe ja jatkamme edelleen perheenä.
Kalle kiittelee perhettään siitä, että heidän muuttunut arkensa on merkityksellistä ja onnellista.
– Rakkauttahan se kai on. Rakkaus on sellainen juttu, että se kykenee selättämään kaiken. Olen onnellinen, että silloin aikanaan vastaani tuli juuri Se Oikea. Hän on ymmärtänyt, jaksanut ja tukenut.
Kalle muistuttaa, että positiivinen elämänasenne auttaa jaksamaan myös huonojen päivien läpi. Jokaisesta päivästä löytyy jotakin hyvää, kun vain haluaa nähdä sen.
– Jokainen päivä on seikkailu. Oli veitsenterällä, ettei matkani tullut päätepisteeseen. On kivaa, että olen saanut tämän matkan kokea ja että saan vielä jatkaa sitä tulevaan.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen