Nyt 38-vuotias Johanna Pihlajaniemi vammautui 16-vuotiaana traktorionnettomuudessa. Hän oli palaamassa koulusta kaveri kyydissään, kun ohjausvirheen vuoksi ajoneuvo kiepsahti vastaantulevien kaistalle ja kaatui. Kaveri lennähti ulos takaikkunasta ja sai vain kuhmun, mutta Johanna vietti seuraavan kuukauden teho-osastolla.
Upouudessa traktorissa oli – toisin kuin perheen edellisessä – ohjaustehostin, joten se tottelikin Johanna Pihlajaniemen antamaa kääntymiskäskyä huomattavasti ärhäkkäämmin kuin aiempi ajopeli. Sen vuoksi äkillinen ohjausliike oli kohtalokas. Johannalta murtuivat leuat kolmesta kohdasta, kylkiluita ja kallonpohja, niskaan tuli hiusmurtuma, lannerangasta murtui kolme nikamaa, ja lisäksi tuli pehmytkudosvammoja, joiden vuoksi hänellä on nykyään muun muassa oikeassa kädessä hienomotoriikkaa haittaava hermovamma, ilmarinta ja vaurioita munuaisiin. Johannalla oli avanne 1,5 vuotta onnettomuuden jälkeen. Johannan sydän pysähtyi onnettomuusyönä kolmesti, ja kolmesti hänet elvytettiin takaisin elävien kirjoihin.
Onnettomuus tapahtui torstaina, mutta Johanna voitiin verenhukan vuoksi leikata vasta seuraavana tiistaina. Siihen saakka hänet pidettiin nukutettuna. Leikkaus kesti yhdeksän tuntia.
Johanna oli aloittanut kauppakoulussa kahta kuukautta aiemmin. Hän oli pois koulusta tammikuuhun asti. Hänelle ehdotettiin vuoden mittaista sairauslomaa, mutta pohjalainen periksiantamattomuus nosti päätään ja Johanna päätti palata koulun penkille. Ensimmäisen vuoden hän suoritti tenttimällä. Alkuvaiheessa hän pystyi istumaan vain vartin kerrallaan. Tentit pidettiin opettajanhuoneessa, jotta Johanna saattoi välillä levätä sohvalla.
– Pääsin läpi, vaikka melkoista räpiköimistä se oli. Olin aiemmin pärjännyt hyvin, mutta nyt sain vain ykkösiä ja kakkosia. En muistanut, mitä tunnilla oli opetettu. Viimeistään puolelta päivin päätäni alkoi särkeä niin kovin, että minun oli lähettävä kotiin. Minulle tuli poissaolotunteja peräti 170.
Johanna kiittelee ystäväänsä Marjoa, jonka vankkumattoman tuen ansiosta koulu alkoi sujua.
– Muistan erään ATK-tunnin, jossa opettaja yritti selittää minulle jotakin ja moitti, etten keskity. Vieressäni istunut ystäväni Marjo totesi, että Johannalle pitää nyt vääntää asiat rautalangasta. Opettaja katsoi minua kuin olisin yksinkertainen. Ystäväni sanoi, ettei Johanna tyhmä ole, hän vain tarvitsee nyt onnettomuuden mukanaan tuomien oireiden vuoksi enemmän tukea kuin aiemmin. On pitkälti Marjon ansiota, että pääsin koulusta läpi.
Arvosanat alkoivat nousta, ja ykkösten sijaan kokeista tuli nelosia ja viitosia. Marjon tuella Johanna oppi lukemaan kokeisiin oikeat asiat ja tiivistelmät. Johannan muistia tuki, että hän sai lukea kokeisiin kaikessa rauhassa kotonaan ja keskittyä niihin asioihin, jotka olivat olennaisia.
Löyhässä hirressä 17 vuotta
Rajusta ja korkeaenergisestä onnettomuudesta huolimatta Johannan aivovammaa ei diagnosoitu heti. Hän alkoi itse miettiä, missä vika, kun hän ei pysty keskittymään ja päätä alkaa tämän tästä särkeä. Ollessaan toista vuotta kauppiksessa Johanna katsoi dokumenttia aivovammoista. Hän ymmärsi, että hänen oireensa ovat juuri samanlaisia. Vuonna 2004, kaksi vuotta onnettomuuden jälkeen, hänellä diagnosoitiin lievä aivovamma.
– Vakuutusyhtiö tosin totesi, että minulla onkin kaksisuuntainen mielialahäiriö. Sain siihen lääkkeet, joista en hyötynyt. En kokenut olleeni masentunut, vaan tajusin jonkin muuttuneen onnettomuuden jälkeen – ja se muutos liittyi keskittymiskykyyni, muistiini ja energisyyteeni. En ollut enää yhtä aikaansaapa kuin ennen onnettomuutta.
Johanna marssi yksityislääkärin pakeille, joka diagnosoi vähintään lievän, mutta mahdollisesti keskivaikean, aivovamman.
– Sitkuttelin sisulla vuosikausia saamatta lisätietoa mistään. Yritin pärjätä. Työskentelin vanhempieni yrityksessä tehden toimistotöitä. Vihdoinkin 25-vuotiaana pääsin kuntoutukseen, jossa vammani todettiin keskivaikeaksi tai jopa vaikeaksi.
Burnout iski, ja Johanna siivosi elämästään pois lähes kaiken. Hän myi asuntonsa, hevosensa ja erosi puolisostaan. Hän piti itsellään ainoastaan yhden koiran. Neljä kuukautta hän asui koiransa kanssa yksiössä ja yritti käydä töissä. Päivisin hän otti torkut ja mietti, että ainoastaan vanhempiensa omistamassa yrityksessä hän pystyy nukkumaan kesken työpäivän.
– Ajattelin, ettei elämäni voi jatkua näin! Vuoden työskenneltyäni jäin sairauslomalle, ja sitä jatkuikin sitten 16 vuotta. Vakuutusyhtiön kanssa tappelin 17 vuotta, ja vasta sitten sain työkyvyttömyyseläkkeen. En olisi varmasti saanut sitä vieläkään, ellen olisi palkannut asianajajaa.
Talous oli tiukkaa. Välillä hän sai Kelasta työttömyyskorvausta, välillä sairauspäivärahaa ja välillä vakuutusyhtiöstä kahden vuoden jaksoissa ansionmenetyskorvausta.
– Sitä sain vuodesta 2011 vuoteen 2018. Koko ajan roikuin kuin löyhässä hirressä, ja ansionmenetyskorvausta piti kahden vuoden välein hakea uudelleen. Viimeisen vuoden ennen työkyvyttömyyseläkettäni olin nollatuloilla.
Muutto takaisin maaseudulle
Välit lämpenivät uudelleen entisen miehen kanssa ja pariskunta palasi yhteen. Ensiksi he asuivat Kauhajoen keskustassa, mutta ostivat sitten uuden asunnon haja-asutusalueelta. Johanna koki, ettei kaupunkimainen asuminen ollut häntä varten, sillä hänen elämäänsä iloa ja sisältöä tuovat eläimet. Heillä oli tuossa vaiheessa kaksi ponia, jotka tarvitsivat tallipaikan. Uusi koti löytyi läheltä molempien lapsuudenkoteja.
– Hevosten lisäksi erityisesti koirat ovat henkireikäni, ja olen nyt kasvattanut kääpiöpinsereitä 17 vuotta. Viimeisenä vuotena ennen työkyvyttömyyseläkettä sain rahaa ainoastaan koiranpentujen myymisestä – mutta onneksi edes siitä. Pentueita ei kuitenkaan teetetä edes joka vuosi, vaan niiden välillä on useimmiten kolmisen vuotta.
Johanna harrastaa koirien kanssa muun muassa rally-tokoa, sillä lähipaikkakunnilla järjestetään kisoja sen verran tiheästi, ettei hänen tarvitse kulkea pitkiä kisamatkoja. Rally-toko on laji, jossa on elementtejä agilitysta ja koiratanssista. Agilityssa koirat puolestaan juoksevat läpi esteradan ohjaajansa neuvojen mukaan. Myös metsälenkit koirien kanssa auttavat nukkumaan ja nostavat mielialaa.
Hevosten hoitaminen aamu- ja iltaruokintoineen rytmittävät päivää, ja ratsastaminen ja hevosten kouluttaminen tuovat sisältöä elämään. Viime kesänä Johannan maatilalla syntyi Suomen ensimmäiset elossa olevat connemara-kaksoset.
– Nuorempana koin, että koska en käy töissä, minun pitää harrastaa sata lasissa päivät pitkät. Syyllistin itseäni, kun en meinannut jaksaa. Käsittelin näitä tunteita neuropsykologisessa kuntoutuksessa ja opin, että kukaan muu ei voi vetää puolestani rajoja tai pitää huolta jaksamisestani kuin minä itse. Jos kalenteri alkaa näyttää liian täydeltä, ei pidä sille viikolle sopia enää mitään. Tämä auttoi minua hyväksymään, että myös levolle on ihan okei antaa aikaa. Toimintaterapeutin kanssa laadimme minulle viikko-ohjelman, johon kirjasimme, mitä asioita teen minäkin päivänä. Tämä auttoi jopa enemmän kuin seinäkalenteriin asioiden listaaminen. Nyt, 22 vuotta vammautumiseni jälkeen, osaan ja uskallan vetää rajat ja ymmärrän, ettei minun tarvitse tehdä yhtään enempää asioita päivässä kuin mitä jaksan ja mikä tuntuu hyvältä.
Johannaa harmittaa ainoastaan se, että kului kymmenen vuotta ennen kuin hän sai kuntoutusta.
– Jos olisin saanut toimintaterapiaa ja neuropsykologista kuntoutusta heti vammauduttani, olisivat silmäni auenneet jo aiemmin ymmärtämään, mistä oireeni johtuvat ja miten niiden kanssa oppii elämään. Koen, että toipumiseni alkoi kunnolla vasta saamani kuntoutuksen myötä. Aloin ymmärtää, mitä voin vaatia itseltäni ja mitä en. Ymmärsin myös, että aivovamman jälkeen on aivan normaalia, että ulkoilu hevosen kanssa pikemminkin virkistää, mutta veroilmoituksen täyttäminen uuvuttaa minut totaalisesti – että kroppani kestää fyysistä rasitusta huomattavasti paremmin kuin aivoni ajatustyötä vaativaa pohdintaa. Toki selän murtuma on vuosien kuluessa tuonut lisää haasteita toimintakyyyn, kun murtumakohtaan on tullut skolioosia (selän vinoutuminen), kyfoosia (selkärangan yläosan, erityisesti rintarangan taaksepäin työntyvä kaareuma), välilevyn madaltumaa ja rappeumaa.
Maalaiselämää
Hevosten ja koirien lisäksi Johannalla ja hänen puolisollaan on vuohia ja kanoja sekä kukko. Hänellä on myös kasvimaa ja kasvihuone, joissa hän kasvattaa perheelle paprikaa, tomaattia, kurkkua, sipulia, porkkanaa, perunaa, salaattia, mansikkaa, kesäkurpitsaa ja yrttejä. Vuohenmaitoa käytetään perheessä paitsi ruokajuomana, myös ruoanlaitossa ja leipomisessa.
Perheessä on kolme connemaraa ja miniatyyrihevonen.
Eläinten iltatoimet, kuten ruokkiminen, kanalan siivoaminen ja vuohien lypsäminen, on tehtävä hyvissä ajoin ennen nukkumaanmenoa. Ellei Johanna rauhoita iltaansa, käy hän ylikierroksilla, eikä saa unen päästä kiinni.
Johanna on käynyt eläinten kanssa myös vanhainkodeilla ja päiväkodeilla. Parhaimmillaan käyntejä oli jopa 90 vuodessa, mutta niin tiheä tahti alkoi uuvuttaa.
– Nyt käyn eläinteni kanssa keikoilla satunnaisesti oman jaksamiseni mukaan. Esimerkiksi alkukesästä kävin vuohen kanssa vanhainkodilla. Eläinten tuottamaa riemua lasten ja vanhusten keskuudessa on ilo seurata, ja ilon tuottaminen muille tuo myös iloa omaan elämääni.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen