Vuonna 2005 lääkäri Anu Wacklin oli kollegansa kanssa liikenteessä työtehtävissä. Kun heidän autonsa Helsingin Hakaniemessä pysähtyi liikennevaloihin, rysäytti takana ajanut bussi suoraan sen perään.
”Pelkääjän paikalla” istunut Anu Wacklin paiskautui peräänajokolarissa rajusti penkin selkänojaa vasten ja takaraivo tärähti voimakkaasti niskatukeen. Kipu oli valtava, mutta hän ei ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut – Anu ajatteli autopommin räjähtäneen. Aivovammadiagnoosin hän sai vasta puolentoista vuoden päästä kolarista, ja rakkaasta työstään yleislääkärinä hän joutui luopumaan neljän vuoden kuluttua onnettomuudesta oltuaan sitä ennen vuoden sairauslomalla ja kolmisen vuotta työkyvyttömänä työnhakijana työttömyyskassassa. .
Tilanne vammautumisen jälkeen tuntui murskaavalta. Toimeliaalla ja tehokkaalla lääkärillä olikin yhtäkkiä muistiongelmia, kipuja, huimausta ja vaikeuksia löytää ja ymmärtää sanoja.
Ilo on palautunut elämään vähitellen monien asioiden summana. Anu korostaakin, että hän haluaa nähdä kaikessa valonpilkahduksia ja kannustaa muitakin uskomaan huomiseen myös silloin, kun kaikki tuntuu synkältä ja pimeältä. Nykyään ilo on läsnä joka ikisenä päivänä. Erityisesti Anu saa voimaa laulusta, kuntoutuksesta, uskonnosta, perheestä, kädentaidoista ja luonnosta.
Laulu
Anu Wacklin oli aloittanut lauluharrastuksen ennen onnettomuuttaan. Kolari toi omat hankaluutensa laulamiseenkin, mutta kannustavan laulunopettajan avulla pulmat selätettiin.
– Laulunopettajani huomasi, mitkä asiat olivat minulle ongelmallisia. Sen sijaan, että hän olisi alkanut hyljeksiä minua ja haasteitani, hän ohjasi oikeaan ääntämiseen, mikä helpotti muun muassa nielemiseen ja kielen asentoon liittyvissä asioissa. Lisäksi hän osasi ottaa huomioon yläniskavaivoihini liittyvän kivun niin, etten rasittanut itseäni liikaa.
Tukea tuli myös oppilasryhmän muilta jäseniltä.
– Oman kehittymisen huomaaminen oli motivoivaa. Laulaminen saa koko kehon aktivoitumaan ja rentoutumaan. Se vaikutti äänentason hallintaan ja auttoi toistuvilla harjoituksilla minua jälleen löytämään sanoja.
Aiemmin Anu oli laulanut myös seurakunnan kuorossa, mutta sen hän pani toviksi tauolle säästääkseen voimavarojaan.
– Nyt olen jälleen palannut seurakunnan kuoroonkin. Meillä on sielläkin laadukkaat laulunopettajat.
Kuntoutus
Anu kokee, että monialainen kuntoutus oli antoisaa ja silmiä avaavaa. Hän vahvistaa, että vanha uskomus siitä, ettei lääkärin ole helppoa siirtyä asiantuntijasta potilaan asemaan, pitää paikkansa.
– Lääkärinä minun tuli hoidettua itse itseäni, enkä aina muistanut kysyä neuvoja. Esimerkiksi viime syksynä tarvitsin allasterapiaa tiheämmin kuin oli ohjeistettu. Sain nuhteita kuntouksenjärjestäjältä sen takia, että päätin asiasta itse, enkä soittanut ja neuvotellut lisääntyneestä kuntoutustarpeestani. Opin, että lääkärikin saa kysellä ja pyytää apua.
Anu toteaa, että hänellä on lääkärin koulutuksen lisäksi myös sairaanhoitajan tutkinto plakkarissa, joten hän on aina tottunut olemaan se, joka auttaa.
– Terveysalan ammattilaisenkaan ei vammauduttuaan tai sairastuttuaan tarvitse jaksaa eikä osata kaikkea itse ja omatoimisesti. Matkaan on tullut mutkia siksi, etten ole osannut kysyä. On ollut hyödyllistä oppia, että apua saa ammattilainenkin pyytää.
Anu toteaa, että oma osansa lienee myös aivovamman oirekuvalla.
– Toiminnan aloittamisen hankaluudet ja hidastunut kyky tehdä päätöksiä vaikuttanevat myös siihen, etten aina ole tullut oikea-aikaisesti apua kysyneeksi.
Uskonto
Anu kävi koulunsa 50- ja 60-luvun Oulussa, jossa lestadiolaisuus oli vahvasti läsnä. Lukion uskonnonopettaja oli kuitenkin avarakatseinen ja tutustutti oppilaansa laajasti maailmanuskontoihin ja filosofiaan. Jo sitä ennen rippileirillä pappina toimi ihana pappi, joka ei paukuttanut pelkästään Katekismuksella päähän, vaan kannusti kirjoittamaan aforismeja ja miettimään elämän suuria kysymyksiä.
– Olen ollut etsijä rippileiriltä saakka.
Kun Anu 60-luvun loppupuolella opiskeli sairaanhoito-oppilaitoksessa, sai hän huonekaverikseen ortodoksin. Tätä kautta Anu tutustui ortodoksiyhteisöön ja tapasi muun muassa arkkipiispa Paavalin, joka toimi ortodoksisen kirkon arkkipiispana 60-luvulta 80-luvun loppupuolelle saakka. Nelisenkymmentä vuotta sitten Anu siirtyi ortodoksikirkkoon.
– Ortodoksisuudessa rukous on mukana jokaisessa päivässä. Sillä on iso merkitys erityisesti silloin, kun elämä ei suju ihan siloisesti. Myös ripittäytymisen mahdollisuus kiehtoo. Elämän jaksottuminen kirkollisen vuoden mukaan tuo turvaa. Esimerkiksi paastot ovat osa ortodoksisuutta. Paastoihin kuuluu ruokiin liittyvää sääntelyä, mutta kenenkään ei pidä paastota esimerkiksi terveytensä uhalla. Tärkeämpää on mahdollisuus hiljentyä tutkiskelemaan omaa sisintään ja elämäänsä.
Perhe
Anulla on neljä lasta ja kymmenen lastenlasta.
– Erosin jo ammoin lasteni isästä, ja minulla oli pitkä parisuhde ennen onnettomuuttani. Muutuin niin paljon onnettomuuden myötä, ettei alun perin erittäin positiivinen parisuhteemme voinut jatkua. Koin, että kumppanini odotti minulta ihmeparantumista entiseen olemuksen ja jaksamiseen. Koska se ei ollut mahdollista, en kokenut voivani kuntoutua omaan tahtiini, mikäli en olisi luopunut parisuhteesta. Noin vuoden kuluttua totesin, että en kuntoudu täysin ennalleni, vaan tulen aina olemaan hieman kömpelö ja hömelö sekä avun tarpeessa oleva. En ollut enää tasavertainen kumppani.
Lapset ja lapsenlapset asuvat kuka missäkin eri puolilla Eurooppaa. Heihin yhteydenpito onnistuu nykytekniikan ansiosta ajasta ja paikasta riippumatta.
– Onneksi on tietotekniikka, jonka avulla voimme säännöllisesti tavata toisiamme, vaikkemme aina voikaan nähdä kasvotusten.
Kädentaidot
Oulussa koulussa Anulle kuvaamataitoa opettivat muun muassa taidegraafikko Outi Heiskanen ja kuvataiteilija Eeli Aalto. Lääkäriopintojensa aikana Anu opiskeli ihmisen anatomiaa piirtämällä. Perheenäitinä hän varusti lapsensa värikynillä ja papereilla, ja perhe taiteili yhdessä. Anulla on ollut parikin akvarellinäyttelyä. Hän innostui märkää märälle -tekniikasta, jossa paperi kostutetaan ensiksi kauttaaltaan ja sen jälkeen märälle paperille maalataan vesiväreillä erittäin märällä siveltimellä.
– Vammautumiseni jälkeen en enää pystynyt maalaamaan märkää märälle -tekniikalla, mikä suretti minua suuresti. Käteni menivät tumpeloksi aivovamman myötä, joten toimintaterapiassa kokeilin neulalla huovuttamista hienomotoriikan kuntouttamiseksi. Hitaasti mutta varmasti aloin edistyä.
Anu on tehnyt toipumisestaan kuvasarjan huovutustekniikalla.
– Kuvat ovat osin symbolisia, ja värit ja muodot ovat töissäni tärkeässä roolissa. Suru ja toivo ovat läsnä töissäni samanaikaisesti.
Luonto
Pienviljelijäperheessä varttunut Anu kävi lapsena paimenessa kedolla, jossa kasvoi mesimarjoja ja kosolti muita kasveja. Maanviljelijävanhemmat keräsivät luonnon antimia niin ihmisille kuin eläimillekin syötäväksi. Kouluaikoina piti kerätä ja kuivata 200 erilaista kasvia juurineen päivineen. Kasvio on Anulla edelleen tallella. Lapsuudessa ja nuoruudessa Anun vastuulle kuului myös perheen puutarha. Elämä ei ollut ruusuilla tanssimista, sillä Anu oli kahdeksanlapsisen perheen esikoinen. Metsä oli paikka, josta sai lohtua murheeseen ja jossa oli lupa itkeä turvallisessa ympäristössä. Kouluun oli matkaa seitsemän kilometriä. Koulutaival taitettiin pyöräillen, hiihtäen tai kävellen. Ei siis ihme, että luonto on säilynyt tärkeänä ilon tuojana läpi elämän.
– Minulla on aina ollut läheinen luontosuhde. Nyt vammauduttuani olen saanut mahdollisuuden asua palvelutalossa meren äärellä. Aaltojen ääni auttaa vamman tuomaan tinnitukseen. Värimaisema sekä auringon laskiessa että noustessa maalaa joka päivä erilaisen taulun ihailtavakseni. Voin kuunnella lintujen laulua vuoden ympäri, sillä asuintaloni vieressä on puisto lintujen laulupuineen.
Anu pohtii suosikkivuodenaikaansa.
– Ehkä kevät on lempivuodenaikani – tai sitten syksy. Keväällä luonto herää ja kesällä se on täydessä loistossaan. Syksyllä kypsyy sato ja talvella voi ihailla kimaltavia hankia ja ihmetellä lumikiteiden rakennetta. En itse asiassa osaa edes nimetä lempivuodenaikaani, sillä kaikissa on puolensa. Yritän löytää jokaisesta päivästä jotakin, josta voin olla kiitollinen, ja nähdä kauneutta ympärilläni harmaanakin päivänä.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Anu Wacklinilta
Kuvassa Anulle merkityksellinen merimaisema kesäkuussa kuvattuna.