Sosiaali- ja liikunta-alojen ammattilainen Virpi Suokas työskenteli vuonna 2004 perheryhmäkodissa, jonka henkilökunnan ja asukkaiden Lapin-reissu koitui hänen kohtalokseen.
Virpi Suokkaan Lappiin suuntautuneella työmatkalla lähdettiin moottorikelkkasafarille. Täysi-ikäiset ryhmäkodin asukkaat saivat ajaa kelkkoja itse, mutta työntekijöiden oli kuskattava alaikäisiä. Virpi oli yksi moottorikelkan sarviin määrätty.
– En ollut ikinä ajanut moottorikelkkaa, enkä nytkään ajatuksesta innostunut – enkä varsinkaan halunnut ottaa alaikäistä lasta ensikertalaisen kyytiin ja vastuulle. Mutta koska se oli työtehtävä, oli minun lähdettävä kelkalla ajamaan. Se suoraan sanottuna pelotti ja hirvitti.
Virpi oli paria vuotta aikaisemmin kaatunut edellisessä työpaikassaan liikunta-alalla, jonka vuoksi hänen olkapäätään oli jouduttu leikkaamaan. Operoitu olkapää alkoi väsyä kesken 30 kilometrin pituisen Levitunturin päälle ja takaisin suuntautuneen lenkin.
– Kyselin pysähtyessämme, onko matkaa vielä pitkästi jäljellä. Minulle vastattiin, että kymmenisen kilometriä. Jo tuossa vaiheessa minusta tuntui, etten jaksa enää kääntää kelkkaa.
Kun matka jatkui tauon jälkeen, oli Virpi letkassa toisena heti oppaan jälkeen. Virpi ajoi maltillista vauhtia eli noin 50–55 kilometriä tunnissa.
– Minusta tuokin tuntui jo ihan kauhealta vauhdilta. Sitten tuli mutka, aurinko häikäisi ja tulimme kohtaan, jossa vanha reitti jatkui suoraan, mutta meidän piti kääntyä uudelle reitille vasemmalle.
Virpin viimeisiä muistikuvia ennen tapaturmaa ovat häikäisevä aurinko ja ihmetys siitä, missä edellä ajava opas on. Viimeinen välähdys on lähestyvästä puusta ja voimakkaasta puristavasta tunteesta vatsan ja rinnan kohdalla. Ensimmäinen havainto tällin jälkeen on, että hän makaa selällään maassa ja katselee yllään kaartuvaa sinistä taivasta ja matalalla paistavaa aurinkoa. Pakkasta oli 25 astetta.
– Tässä vaiheessa kuulin kyydissäni olleen tytön huutelevan minua. Hän puhui oudosti ja totesi, että hän pelkäsi minun kuolleen. Häneltä oli mennyt ilmat pihalle hänen lentäessään kelkasta.
Pitkälle kotimatkalle
Virpi kuvailee havainneensa ohi kiitävien kelkkojen ääniä, mutta hän ei itse kyennyt tekemään mitään. Jaloissa ei ollut tuntoa, minkä oletettiin johtuvan vain kylmyydestä. Kun ensiapu saapui paikalle, ei ulkoisilta vaurioilta säästyneen Virpin ymmärretty loukanneen selkäänsä, niskaansa ja päätänsä. Virpi vietiin pulkalla ambulanssiin, josta matka jatkui sairaalaan – tai sairaaloihin. Muistikuvissa pyörivät Muonio, Kittilä tai Rovaniemi. Jossakin niistä Virpiä oletettavasti hoidettiin.
– Olen myöhemmin lukenut, että olen ollut sekava ja toistellut samoja asioita. Muistan, miten sairaanhoitaja suuttui minulle, kun en kyennyt seisomaan niin, että kylkeni olisi saatu kuvatuiksi. Kukaan ei ymmärtänyt, että päähäni ja niskaani osuneen iskun vuoksi en kyennyt seisomaan. Minua huimasi, jonka vuoksi tasapainoni oli aivan olematonta.
Virpi oli sairaalassa yhden yön, jonka jälkeen lääkäri ehdotti johtopuudutusta kylkiin, jotta Virpi voisi jatkaa laskettelulomaansa. Virpi oli korjannut, ettei ole lomalla, vaan työmatkalla, ja todennut lähtevänsä kotiin sairauslomalle, koska ei ollut työkykyinen.
Esimies ehdotti Virpille sairauslomailua Lapin maisemissa ja aikanaan paluuta samalla kyydillä muiden kanssa. Virpi oli eri mieltä, sillä esimerkiksi sängyssä oli mahdollista maata vain vasemmalla kyljellä, koska oikealta puolelta oli kylkiluita murtunut.
– Kun olin majoituksessa vielä yhden yön, jonka jälkeen pääsin kampeamaan itseni pystyyn sängystä, soitin taksin – johon pienen tappelun jälkeen suostuttiin – ja lähdin rautatieasemalle.
Taksikuski kantoi Virpin matkalaukut junaan ja ohjeisti samassa vaunussa ollutta nuorukaista auttamaan Virpiä kassien kanssa sitten, kun on aika vaihtaa junaa.
Sairauslomaa kirjoitettiin viisi viikkoa. Tuon ajan aiemmin puhelias ja toimelias nainen vietti hiljaisena sohvalla. Mieskin ihmetteli toisen vaisuutta. Sairauslomalla Virpi sai kohtauksia, joiden aikana hän ei välttämättä pystynyt edes avaamaan silmiään. Hän kuuli ja ymmärsi kaiken, mutta ei kyennyt toimimaan. Lopulta sairausloma jatkui vielä kuudennen viikon, jonka jälkeen Virpi palasi töihin.
Sinnikkyydellä diagnoosi
Virpi juoksi lääkäriltä toiselle, kertoi väsymyksestään ja valitti niskakipujaan. Kukaan ei osannut yhdistää oirekuvaa moottorikelkkaonnettomuteen. Testejä tehtiin lukemattomia, mutta niistä ei löytynyt mitään poikkeavaa. Virpi söi terveellisesti ja popsi vitamiineja ja hivenaineita. Näistä ei ollut mitään apua. Väsymys, huono olo, heikko tasapaino ja niskasäryt eivät hävinneet eivätkä saaneet selitystä.
Kun työpaikka hävisi kilpailutuksen toiselle päiväkodille, loppuivat työt kesällä 2012. Samana keväänä Virpin äiti luki lehdestä Olli Tenovuon haastattelun aivovammoista ja toi sen tyttärelleen todeten, että tässä voisi olla selitys kaikille oireille.
– Luin lehtileikkeen ja ajattelin heti, että tästähän täytyy olla kyse! Ihmettelin, miten kukaan ei tajunnut edes ehdottaa mitään aivovammaan tai niskan retkahdusvammaan viittaavaakaan! Pääsin keväällä 2013 yksityiselle neuropsykologisiin testeihin. Niiden tuloksena todettiin, että olen fyysisesti hyväkuntoinen nainen, jolla on keskivaikean aivovamman jälkitila, vaikea väsyvyys, sietokyvyn alentuneisuutta, keskittymisen ja oppimisen vaikeuksia, tunne-elämän herkistyneisyyttä ja ärtyvyyttä. Olin aiemmin positiivinen ihminen, mutta nykyään jumiudun liikaa negatiivisiin asioihin. Ystäväni olivat jo aikaisemmin miettineet, olenko kenties masentunut. Niinpä olin marssinut mielenterveystoimistoon vuonna 2011.
Psykologi kirjoitti lausuntoonsa, ettei Virpi vaikuta masentuneelta. Hän oli itse samaa mieltä. Työkyvyn kartoittamisen vuoksi pää myös kuvattiin vuonna 2013 ja tehtiin uudet neuropsykologiset testit, tällä kerralla julkisella puolella. Kuvissa ei näin pitkän ajan kuluttua vammautumisesta näkynyt mitään. Uusien neuropsykologisen testin tulokset olivatkin yllättävän hyvät. Diagnosointi otti tämän vuoksi takapakkia, aivovammapuheet unohdettiin ja diagnoosiksi tuli univaikeudet. Vaikka vahvuuksiin keskittyneet testit menivät hyvin, oli Virpi niiden jälkeen niin väsynyt, että oli nukahtaa seisaalleen. Ennen kotimatkaansa hänen oli otettava autossa nokkaunet, ja loppupäivä meni nukkuessa.
Virpi ei luovuttanut, vaan hakeutui seuraavana vuonna lähetteellä toiselle paikkakunnalle julkiselle puolelle aivovammapolille uusiin tutkimuksiin. Nyt tehtiin kaikki mahdolliset kokeet, joilla suljettiin pois muut sairaudet. Neuropsykologisissa testeissä tuli samankaltaiset tulokset kuin ensimmäisissäkin tutkimuksissa: vireyden säätelyn ongelmat, muistin heikkeneminen ja vaikeudet kognitiivisissa suoriutumisissa nousivat esiin. Diagnoosiksi tuli jälleen aivovamman jälkitila ja niskan retkahdusvamman jälkitila. Virpille kirjoitettiin vuonna 2014 sairauslomaa, jota kesti 300 päivää. Sen jälkeen myönnettiin kuntoutustukea pätkä kerrallaan reilun kahden ja puolen vuoden ajan. Lopulta keväällä 2017 työeläkeyhtiöltä tuli päätös kokoaikaisesta eläkkeestä. Työelämästä pois jääminen oli Virpille suuri helpotus hänen suunnattoman väsyvyytensä vuoksi.
– Yhtäkkiä postissa vain tuli eläkekortti. Kiitän omaa eläkeyhtiötäni, sillä heiltä sain aina asiallista kohtelua. Sen sijaan vakuutuksesta, jonka pitäisi olla eläkkeeni lähde, en ole saanut mitään. Yritin seitsemän vuoden ajan onnettomuuteni jälkeen elää ”normaalia” elämää, mutta eihän se jälkitilan oireiden vuoksi onnistunut. Sen jälkeen taistelin diagnoosini tunnustamisesta vielä viitisen vuotta – ja edelleenkin taistelen diagnoosini hyväksymisestä ja ymmärtämisestä. Nyt, kun minun ei ole enää pakko päivästä toiseen suorittaa, yritän parhaani mukaan nauttia elämästäni. Positiivisia tunteita pitää välillä kaivamalla kaivaa, minkä vuoksi tunnetilojani tulkitaan välillä väärin. Eihän kaikki tietystikään joka päivä onnistu, mutta nyt jokainen päivä on uusi mahdollisuus tuntea iloa! Negatiivisten tunteiden – surun ja vihankin – tunteminenkin elämän mullistumisesta on täysin luvallista. Annan kaikkien tunteiden tulla ja mennä.
Voit lukea koko artikkelin painetusta Aivoituksesta 4/2022.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Jouni Kilpeläinen