Jarkko ja Johanna Karjalaisen kolmilapsisessa perheessä elettiin ruuhkavuosia joulukuussa vuonna 2016. Jarkko oli juuri valmistunut, molemmat vanhemmat kävivät töissä – kun toinen tuli kotiin, toinen lähti – ja lapset elivät kavereineen ja harrastuksineen aktiivista arkea. Elämä oli hektistä, ja kaikessa oli tekemisen meininki. Sitten tuli kertarysäys, joka muutti kaiken.
-Vaimoni Johanna ajoi kolarin lähellä kotiamme. Silmänräpäyksessä elämämme muuttui, ja se on ollut sen jälkeen melko tavalla erilaista, kertoo Jarkko Karjalainen.
Se päivä oli aivan tavallinen joulukuinen päivä.
– Olin ollut luistelemassa kahden nuorimmaisemme kanssa, pelasin ja valmensin tuolloin jääkiekkoa. Kun tulin lasten kanssa kotiin, oli Johanna juuri lähdössä hakemaan esikoistamme tämän kaverin luota. Jossakin vaiheessa tyttäremme pirautti ja ihmetteli, missä äiti viipyy. Heti sen jälkeen veljeni soitti ja kertoi, että Säkylässä on ollut paha liikenneonnettomuus. Huolestuin, sillä Johanna oli ollut jo tovin poissa. Niinpä lähdin samaa reittiä, jota tiesin hänen kulkeneen.
Jarkko saapui risteykseen, jossa hän välittömästi tunnisti vaimonsa pellolle singonneen auton. Hän näki, että kolarin toinen osapuoli oli rekka. Pelastushenkilöstö oli jo paikalla, ja Johannaa irrotettiin juuri autonromusta. Jarkko jutteli tien penkalla seisseen rekkakuskin kanssa. Jälkikäteen hän ihmetteli, miten kykeni olemaan niin rauhallinen. Kun Johannaa alettiin kiidättää Turkuun, hommasi Jarkko lapsille hoitajat ja suuntasi itsekin taksilla kohti Turkua. Johannan tila näytti pitkään uhkaavalta. Toipumiseen meni aikaa. Jarkko vieraili päivittäin teho-osastolla vaimonsa vuoteen vieressä. Kului noin puolitoista viikkoa ennen kuin Johanna saatiin hereille keinotekoisesta koomasta. Jarkko kertoo, että huoli vaimon toipumisesta oli läsnä jokaisessa hetkessä.
-TYKSIssä minut otettiin huomioon alusta lähtien todella hienosti. Olisin voinut mennä esimerkiksi juttelemaan sairaalapastorin kanssa, joskaan aikataulumme eivät koskaan sopineet yhteen. Johannaa hoitavat ammattilaiset muistivat myös kysyä, miten minä jaksan. Olihan vaimon kolari niin valtava šokki, ettei sitä voi edes sanoin kuvailla.
Tiedon hankintaa
Jarkko kertoo, että koska Johannan vamma oli vakava, tuli diagnoosi heti. Aivovamma ei sanana kuitenkaan ollut tuttu. Se herätti enemmänkin epätietoisuutta kuin oivallusta siitä, mistä aivojen vammassa on oikeasti kyse. Jarkon päässä risteili tuhansittain kysymyksiä. Hän pyöri yötä myöten netissä ja etsi tietoa. Hän oppi, että tietoa on runsaasti, mutta luotettavan tiedon lisäksi tarjolla oli myös paljon huuhaata. Senkin hän oppi, että kuntoutuminen riippuu siitä, mikä kohta aivoista on vaurioitunut, miten vakava vaurio on – sekä myös sattumasta, sillä edes samalla tavoin aivovamman saaneilla ei välttämättä jälkitilan oirekuva ole identtinen. Tuli ensimmäisen kolarin jälkeinen joulu, ja sen Johanna vietti sairaalassa. Jarkolla oli jouluyön tunteina kumppaninaan netti, josta hän yritti kuumeisesti löytää vertaistukea.
-Olen omakohtaisesti kokenut vertaistuen valtavan voiman ja merkityksen. Toivon, että jokainen vastaavaan tilanteeseen joutuva löytäisi jonkun, joka on jo saman kokenut ja joka voisi kannatella ja kertoa, mitä tulevaisuudessa on kenties odotettavissa.
Jarkko oli juuri tuolloin valmistunut, jonka vuoksi hän oli irtisanoutunut pitkäaikaisesta vakituisesta työsuhteestaan aikomuksenaan hankkia uusia haasteita uuden työnantajan palveluksessa.
-Oli hyvä, että satuin juuri tuolloin olemaan työpaikkojen välissä, sillä minulla ei olisi ollut voimavaroja muuhun kuin muuttuneeseen tilanteeseen sopeutumiseen.
Arki uusiksi
Kun Johanna kotiutui kuntoutusjakson jälkeen, oli jo helmikuu.
-Tuolloin perheellämme oli mahtava buusti päällä. Olimme energisiä ja luotimme tulevaan. Muistan ajatelleeni, että hittolainen, olipas se täpärällä, mutta selvisimme, ja elämämme palaa entisiin uomiinsa.
Mutta, kuten harvoin vakavan vamman jälkeen, elämä ei aivan entisiin uomiinsa palannut.
-Aloitin alkuvuodesta jälleen töissä, jolloin aluksi omalta osaltani elämä tuntui asettuvan tutulle radalleen. Vasta ensimmäisen vuoden kuluessa huomasimme molemmat, vaimoni ja minä, millä tavalla aivovamma oikeasti vaikutti elämäämme. Huomasimme, ettei aivovamma olekaan mikään simppeli pikku muutos, joka vain hetkeksi heilauttaa arkeamme. Aloimme sisäistää, ettei Johanna ole entisensä, eikä arkemme enää palaa samaksi, jota se oli ennen onnettomuutta.
Oli rakennettava arki uusiksi. Kolmen lapsen kanssa on aina touhua ja tohinaa. Jarkon oli otettava vastuu muun muassa lasten kuljetuksista, kun aiemmin molemmat vanhemmat olivat jakaneet tehtävän. Uuden arjen opettelu ei käynyt yhdessä yössä. Jarkko kiittelee, että esimerkiksi neuropsykologinen kuntoutus ja henkilökohtaisen avustajan saaminen Johannalle olivat iso apu sujuvampaan arkeen.
-Kesti pitkään, että opimme ja sisäistimme uudet toimintamallit. Nyt, lähes viisi vuotta kolarin jälkeen, koen meidän löytäneen uuden arjen rytmin. Aikataulutamme viikkomme Johanna voinnin mukaan. Se vaatii sumplimista, sillä Johanna väsyy helposti. Odottamattomat yllätykset tuovat takapakkia hänen vointiinsa. Hän kirjoittaa kaiken sovitun kalenteriin, jotta arki pysyisi hallinnassa. Kalenterointi on tärkeää myös siksi, että hänen muistinsa prakailee.
-Annan muille läheisille ohjeeksi, että ottakaa vastaan kaikki mahdollinen apu, mitä tarjotaan. Siitäkin huolimatta, vaikka tarjottu apu tuntuisi turhalta tai vääränlaiselta. Kokeilkaa edes! Itsekin tuumin aluksi, että enhän minä nyt mitään ulkopuolista tukea tarvitse. Ajattelin perisuomalaisesti, että selviän ihan itse. Jälkikäteen olen ymmärtänyt, miten korvaamattoman arvokasta kaikki saamamme tuki on ollut.
Kun kolarista oli kulunut vuosi, alkoi perheessä päällimmäisenä tunteena olla ilo – tunne siitä, että he sittenkin selvisivät perheenä!
Voit lukea Jarkon ja Johannan tarinan kokonaisuudessaan painetusta Aivoituksesta 3/2021
Teksti: Pia Warvas
Kuva: Jouni Kilpeläinen