Dekkarikirjailijan juonenkäänteet  

Jos nimet Anna Mäki, Annika Malm, Stein Storesen tai Harri Hirvikallio ovat sinulle tuttuja, tiedät oletettavasti myös Max Mannerin. Neljä ensiksi mainittua ovat tosin fiktiivisiä hahmoja, sillä he ovat turkulaisen dekkarikirjailijan teosten päähenkilöitä.

Joulukuisena päivänä, tarkemmin sanoen 14.12.2011, kirjailija Max Mannerin päivä alkoi samoin kuin aina ennenkin.

–  Oli aivan normaali aamu. Hoidin normaaleja aamutoimiani, join pari, kolme kuppia kahvia ja luin päivän lehdet. Kymmenen maissa aloin kirjoittaa – kuten aina silloin, kun kirjani on aktiivisessa vaiheessa.

Kirja oli Vapauttaja, Stein Storesen -sarjan ensimmäinen teos. Opus oli lähes valmis. Ainoastaan loppuhuipennus – noin 30 sivua – puuttui.

–  Avasin Wordin ja tarkoituksenani oli naputella ensimmäiset kirjaimet, mutta en saanut aikaiseksi sanaakaan. En yhtä ainutta sanaa! Muistan ajatelleeni, että mikäs nyt on hätänä? Tiesin, ettei kyseessä ollut tavallinen kirjoitusjumi, joita pystyn tehokkaasti ehkäisemään erilaisilla tempuilla. Saatan esimerkiksi jättää edellisenä iltana virkkeen kesken, jolloin tekstiä on luontevaa jatkaa seuraavana aamuna.  

Pari tuntia myöhemmin Manner makasi sängyssä. Kuume oli noussut 40 asteeseen ja hän tärisi kuin horkassa peittokasan alla.

–  Silloinen vaimoni tuli illansuussa kotiin ja ihmetteli, mikä minulla on. Asuimme tuolloin Luxemburgissa, jossa lääkärit tulevat kotikäynnille. Lääkäri siis tilattiin meille kotiin. Hän teki erilaisia kokeita, otti verinäytteitä ja teki testejä.

Seuraavana aamuna laboratoriosta soitettiin ja kerrottiin, että mies on vakavasti sairas. Ambulanssi vei hänet sairaalaan. CRP eli tulehdusarvo oli 550, kun normaalisti sen kuuluu olla alle 10. Tuossa vaiheessa ei vielä tiedetty, mikä Manneria vaivaa. Viikon, parin kuluttua syy selvisi selkäydinpunktion kautta: borrelioosi! Borrelioosi eli Lymen tauti on puutiaisen, eli tutummin punkin, pureman aiheuttama bakteeritulehdus. Lääkäri totesi sittemmin Mannerille, että jos hän olisi tullut sairaalaan pari päivää myöhemmin, olisi hän luultavasti kuollut.

–  En tiedä, milloin ja mihin punkki minua puraisi, sillä en sellaista tai punkin puremajälkeä itsestäni tuona kesänä löytänyt. Vietimme kuitenkin aikaa Turun saaristossa mökkeilemässä, jossa kuljin vaihtelevissa maastoissa. Luultavasti purema ja sen myötä tullut borrelioosi olivat sieltä lähtöisin.

Leikkaus ja veritulppia

Sairaalassa Mannerin sydämen yhdestä läpästä löytyi stafylokokki aureus -bakteeri, jonka MRSA-versio tunnetaan myös sairaalabakteerina. Joulukuun 27. päivänä hänelle tehtiin kahdeksan tunnin mittainen avosydänleikkaus, jonka aikana – Mannerin sanojen mukaan – pumppu avattiin, putsattiin ja läppä korjattiin.

Tilanne ei kuitenkaan ollut ohi. Leikkauksen aikana Mannerin aivojen läpi meni kolme emboliaa eli verihyytymää. Aiemmin perusterveen, tuolloin 46-vuotiaan, miehen elämä muuttui kuukausiksi.

– Leikkauksen jälkeen kysyin, miten paljon sain lisäaikaa elämälleni. Lääkäri totesi, että 5–25 vuotta ja että lopullinen jatkoaikani riippuu siitä, miten elän. Siitä on nyt mennyt puolet, mutta eihän elämästä ja huomisesta koskaan varmasti voi tietää.

Kun hengissä säilyminen oli varmistettu ja toipuminen käynnistyi, nousivat mieleen työasiat.

–  Minua huolestutti, pystynkö koskaan enää kirjoittamaan. Pohdin, palautuvatko aivoni niin hyvin, että pystyn kehittämään tarinoita. Kirjoittaminen on kuitenkin asia, jolla elantoni tienaan. Kysyinkin lääkäriltä, että mites toi duuni, pystynkö vielä kirjoittamaan romaaneja? Onneksi kävi ilmi, että pystyin. Vuoden 2011 jälkeen minulta on ilmestynyt jo kymmenen romaania.   

Lopullisesti pelot hälvenivät, kun päästyään sairaalasta Manner onnistui kirjoittamaan puuttuvat 30 sivua keskeneräiseen romaaniinsa.

–  Kun kesken jäänyt kirjani ilmestyi syksyllä 2012, järjestettiin Turun Hansakorttelissa mahtavat julkkarit! Silloin minulla oli todellinen voittajaolo: olin selvinnyt koko ruljanssista hengissä, saanut sairaalaan joutuessani tekeillä olleen kirjani valmiiksi ja elämäni jatkui.

Muistivaikutuksia

–  En vieläkään tarkasti tiedä, mitä kaikkea verihyytymät lopulta aiheuttivatkaan. Sairaalassa olin kolme kuukautta. Aluksi en pystynyt kävelemään, tasapainoni oli olematonta, laihduin 25 kiloa ja olin kuin vanha ukko. Tukkani harmaantui ja osittain lähtikin. Kun pääsin sairaalasta, kävelin keppien kanssa. Kului vuoden päivät, että aloin tuntea itseäni vähänkään ”normaaliksi”.

Manner on kuntoutunut varsin hyvin, mutta ei kuitenkaan täysin ennalleen. Kun hän vuonna 2019 palasi kotikaupunkiinsa Turkuun, oli hänellä sydänvaivoja. Rytmihäiriöitä hoidettiin ablaatiolla, eli sydämen sisälle vietiin verisuonia pitkin katetri, jonka avulla pyritään poistamaan rytmihäiriöitä aiheuttava rakenne. Toimenpide auttoikin. Mutta myös kognitiivisia muutoksia tapahtumista jäi.

–  MRI-tutkimuksen jälkeen lääkärini sanoi minulle, että aivojeni muistikeskuksessa näkyy, että osa siitä on tuhoutunut. En ollut tullut ajatelleeksikaan, että muisti on jotakin sellaista, johon liittyviä asioita voi konkreettisesti nähdä magneettikuvista! Olin aina pitänyt muistia abstraktina asiana.  

Vaikka kirjojen juoni pysyy edelleen mielessä, näkyvät muistiongelmat toisinaan arkipäiväisissä askareissa.

–  Unohdan asioita ja toistan omia puheitani. Yritän tätäkin puolta treenata, mutta tärkeintä on, että kykyyni kirjoittaa kirjoja ei tapahtuma vaikuttanut! Oletan, että koska keskityn niin täysillä työhöni, eli laatimaani tarinaan, joutuu kaikki muu syrjemmälle. Jos kaverini kertoo jotakin, en välttämättä muista sitä enää seuraavalla viikolla.

Voit lukea koko Max Mannerista kertovan artikkelin painetusta Aivoituksesta 4/2022

Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Matilda Gustafsson

@aivovammaliitto