Kun Saija Väli-Torala oli nelivuotias, joutui hän äitinsä kanssa autokolariin. Epikriisiin kirjattiin kallonmurtuma – ja se siitä! Kun luut korjaantuivat, ei asiaan tuossa vaiheessa kiinnitetty sen kummemmin huomiota.
Saija Väli-Torala kertoo, ettei hänen koulumenestyksensä ollut kummoinen, mutta koska hän oli luonteeltaan huoleton lapsi, eivät huonot tulokset erityisesti lukuaineissa huolettaneet. Vasta aikuisena Saija on osannut yhdistää asian aivovamman jälkitilaan.
Kului vuosia. Elettiin vuotta 2007, jolloin Saija tuli raskaaksi. Hänellä alkoi ilmetä fyysisiä oireita, kuten elohiiriä kasvoissaan. Kun toinen lapsi syntyi vuonna 2010, fyysiset oireet lisääntyivät. Vanhustyön lähihoitajaksi palatessaan oireet enentyivät edelleen. Niihin aloitettiin lääkitys ja yritettiin tutkia, mistä oireet johtuvat. Keskussairaalassa tehtiin kattavia tutkimuksia, joiden perusteella päätettiin kokeilla epilepsialääkitystä. Epikriisissä luki edelleen, että Saija on lapsena ollut autokolarissa ja saanut kallonmurtuman, mutta vielä tässäkään vaiheessa ei kolarin ja oireiden yhteyttä tunnistettu. Yliopistollisen sairaalan tutkimusten jälkeen epilepsialääkitys purettiin. Epilepsiaa ei siis todettu, mutta oireet pahenivat. Raajat vapisivat, kävely onnistui ainoastaan rollaattorin avulla ja puhe hankaloitui. Tuolloin perhepäivähoitajana työskennellyt nainen huomasi, että oireet ryöpsähtävät päälle yhtenä hyökynä.
Saija pyrki työskentelemään parin viikon pätkissä, jonka jälkeen seurasi saman verran sairauslomaa. Kohtaukset iskivät säännöllisesti. Toimintakyky hävisi, tuli tärinää ja vapinaa, jalkaterät kääntyivät sisään päin, kävelykyky katosi ja keppi, rollaattori ja pyörätuoli olivat alituisina seuralaisina. Tuli pakkoliikehdintää, änkytystä ja kaikki tuntui jopa toivottomalta.
Lopulta, vuonna 2016, helsinkiläinen yksityisen puolen neurologi diagnosoi Saijalla aivovamman ja niskan retkahdusvamman jälkitilat. Aivokuvissa näkyi edelleen ruhje, joka oli syntynyt Saijan ollessa vielä pieni lapsi. Diagnoosin jälkeen oli ensiksi vuorossa kuntoutustuki ja sen jälkeen eläke.
– Palaset loksahtivat kohdalleen. Oli todella helpottavaa saada diagnoosi ja oireenmukaista hoitoa. Seinäjoella oli erinomainen neurologi, jonka vastaanotolla aloin käydä. Minulla aloitettiin myös fysioterapia, neuropsykologinen kuntoutus ja toimintaterapia. Fysioterapiassa käyn edelleen, ja se on minulle erityisen tärkeää, sillä kroppani on todella kankea. Tarvitsisin muitakin kuntoutusmuotoja, mutta liian mittava määrä terapioita uuvutti minut.
– Saan kohtauksia nykyäänkin, mutta eläkkeelle pääsyn myötä ne ovat harventuneet. Nyt fyysiset oireet iskevät 2–3 vuodessa – joka tuntuu vähäiseltä, sillä aiemmin huonoja kausia oli kuukausittain. Lisäksi oli todella pelottavaa, kun ei tiennyt niiden syytä. Jo pelkästään diagnoosi auttaa kestämään myös huonoja jaksoja. Nyt tiedän, mikä on oireiden taustalla.
Saija kertoo huonojen jaksojen kestävän enää viikon tai pari – ja ne loppuvat kuin seinään, ihan kuin sormia napsauttamalla!
– Aivovamma näkyy edelleen päivittäin kognitiivisina oireina. Ajatustyö väsyttää ja keskittymiseni herpaantuu helposti. Otan säännöllisesti päiväunet, ja se onkin mitä mainioin ”lääke”.
Luovuus ja viehkeys kiehtovat
Istumme Saijan perheen keittiössä. Ikkunasta avautuu maalaismaisema kesäisen rehevänä. Pari ponia kurkkii aitauksesta uteliaana. Seurallinen kissa tulee tuijottamaan tietokoneeni ruutua ihmetellen, mitä teen. Se leikkii sormillani ja odottaa silityksiä. Superinnokkaat koirat oleskelevat kodinhoitohuoneessa, ja jossakin piileskelevät puputkin. Saijan elämä kohentui oikean diagnoosin ja työelämästä pois siirtymisen myötä huomattavasti. Esimerkiksi juuri eläimien kanssa puuhailu tuo päiviin rytmiä, sisältöä ja iloa ja saa naisen liikkeelle. Näiden upeiden asioiden lisäksi Saija kaipasi kuitenkin muunkinlaista puuhaa.
Kun kroppa petti, tuntui se fyysistä työtä tekevästä ihmisestä pelottavalta. Fyysisten hankaluuksien selättämiseen ja hyväksymiseen Saija löysikin jotakin todella kehollista: burleskin ja malleilun.
Kielitoimiston sanakirja määrittelee burleskin olevan esimerkiksi hullunkurista, pilailevaa, tahallisen yliampuvaa eroottista tanssia. Tekoäly luonnehtii burleskia hieman laajemmin: ” Burleski on saanut vaikutteita vanhanajan kabareesta ja glamourista. Burleski on leikkisää ja rohkeaa esittävää taidetta, jossa yhdistyy tanssi, teatteri, huumori ja visuaalinen ilmeikkyys.” Malleilu puolestaan on poseeraamista mallikuvissa juuri sellaisena kuin on, kropan koosta tai mahdollisista virheistä välittämättä.
– Löysin valokuvauksen, malleilun ja burleskin vuonna 2019. Olin jo sitä ennen miettinyt, että joku tämänkaltainen voisi olla minun juttuni. Tykkään viehkeydestä. Seinäjoella järjestettiin juuri tuolloin burleskikurssi, ja lähdin mukaan. Innostui heti. Burleskissa saa käyttää luovuutta ja itseilmaisua. Burleskitanssi on tarkoitettu kaikille ihmisille – sen ihanuus on juuri siinä, että harrastaja saa olla oma itsensä, hänen ei tarvitse sopia mihinkään muotteihin. Burleski on taidetta, jonka kautta voin ilmaista itseäni.
Burleskitanssijan asut ovat usein glitterillä silattuja, ja myös Saijalla on varsin kimalteisia numeroitakin, mutta synkkyys ja tummat, dramaattiset värit ja meikit ovat enemmän hänen juttunsa.
– Olen kokenut, että tanssiliikkeet ja tanssi elekieli auttavat jäykkyyteeni ja parantavat liikkuvuuttani. Kun harjoittelen tanssinumeroa, saatan huomata, että en pysty vaikkapa taivuttamaan päätäni tietyllä tavalla. Silloin kehittelen uuden tavan ja koen onnistumisen elämyksiä.
Saija on myös oppinut, että oireileva oikea puoli ja vasen puoli käyttäytyvät eri tavoin.
– Kun harjoittelen peilin edessä ja katson esityksiäni videolta, huomaan asian. Koen, että tanssiminen on tasoittanut puolierojani, mutta olen myös hyväksynyt, ettei kroppani toimi täydellisesti. Ajattelen, ettei se haittaa, kroppani on tällainen kuin se on ja se kelpaa!
Ensimmäisen burleskiesityksensä yleisön edessä Saija piti viisi vuotta sitten.
Kuvattavana ja kuvaajana
Malleilu tuli kuvioihin hieman myöhemmin kuin burleski. Saija on TFCD-malli. TFCD-mallitoiminnassa kumpikaan osapuoli, kuvaaja tai kuvattava, ei saa rahallista korvausta, vaan kumpikin antaa vapaaehtoispohjalta omaa aikaansa kuvaussessioihin. Kuvia voi jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa tai kerätä portfolioon omaksi ilokseen. TFCD-termi tarkoittaa Time For CD eli Aikaa CD-levylle. Nykyään, kun kuvia ei enää polteta CD:lle, saatetaan puhua TFP-malleista, Time For Photos, Aikaa valokuville.
– Malleilusta pidän myöskin juuri sen taiteellisuuden ja luovuuden vuoksi.
Saija pitää paitsi kuvattavana olemisesta, myös kuvaajana toimimisesta. Hän kuvaa mieluiten ihmisiä, ja erityisen mieluisia malleja ovat oma tytär ja poika – ja ylipäätään ihmiset. Kuvissa on oltava aina jotakin ideaa, sillä pelkät pönötyskuvat eivät ole Saijan mieleen.
Saija kertoo, että burleskitanssikoreografioiden opettelu parantaa sekä muistia että keskittymiskykyä. Burleski on myös siitä hyvää, että sitä saa tehdä omaan tahtiinsa ja omalla tyylillään. Saija kokee, että esimerkiksi ryhmäliikunta olisi hänelle liian kuormittavaa.
– Haluan burleskin – ja myös malleilun – kautta kannustaa kaikkia ihmisiä elämään omannäköistään elämää rajoitteistaan huolimatta. Vaikka burleski on viettelevää ja sensuellia, on se myös paljon muuta. Se tuo iloa, se auttaa hyväksymään ihmiset juuri sellaisena kuin he ovat – ja kannustaa kaikkia tekemään jotakin sellaista, josta nauttii riippumatta siitä, miltä näyttää tai miten keho käyttäytyy. Jokainen on täydellinen juuri sellaisena kuin on!
Teksti: Pia Kilpeläinen
Artikkelin alkukuva: Jouni Kilpeläinen
Luontokuvat: Kaisa Söderman
Lankakuva: Anssi Leppänen