– tai siltä vammautumiseen liittyvä työkuorma ainakin tuntuu!
Sanna Hietanen sai aivovamman työmatkallaan liikenneonnettomuudessa vuonna 2009. Nyt, vuonna 2023, hänen korvausasiansa ovat edelleen levällään kuin ne kuuluisat Jokisen eväät. Sanna ja hänen neuropsykologinsa Riitta Valtonen pohtivat, miten kaikki voi mennä näin pahasti pieleen.
Auto-onnettomuuden jälkeen Sanna Hietasella oli kova halu päästä takaisin työelämään, ja hän yrittikin jatkaa neljän vuoden ajan – joskin kolarista alkaen oireet olivat jatkuvana taakkana mukana ja sairauslomapätkät seurasivat toisiaan. Nämä vuodet Sannaa kannatteli se kuuluisa suomalainen sisu – periksi ei anneta! Lopulta vuonna 2014 työnantaja päätti Sannan työsuhteen, sillä tämä ei ollut työkykyinen. Tuosta alkaen hän on hakenut työkyvyttömyyseläkettä – turhaan. Sekä työkyky- ja terveydentila-arvioinneissa että lähes kymmenellä laitoskuntoutusjaksolla ja oman sairaalan kuntoutuspoliklinikalla hänet on toistuvasti todettu työkyvyttömäksi. Sama lopputulos tuli kuntoutuskartoituksesta, jota johti oikeuspsykiatri. Tästä kaikesta huolimatta työkyvyttömyyseläkehakemus torpataan kerta toisensa jälkeen. Kuntoutuskartoitusta tekee moniammatillinen työryhmä, jossa yhteen ryhmään kuuluu viisi eri alan ammattilaista.
– Se aika, joka minulta ennen kului työni tekemiseen, menee nyt erilaisten aivovamma-asioitteni ja lääkärikäyntieni pyörittämiseen, Sanna puuskahtaa.
– Olen tuntenut Sannan nyt vajaat neljä vuotta. Neuropsykologina olen ollut rinnalla kulkijana ja ihmetellyt koko tämän ajan Sannan sekavaa tilannetta. Valtaosa hänen energiastaan menee asioiden selvittelyyn. On selvää, ettei hän ole työkykyinen tuon työmatkakolarinsa aiheuttamien vammojen vuoksi. Aina kuitenkin löytyy joku lakipykälä, jonka vuoksi korvaukset evätään. Tämä tuntuu ristiriitaiselta – ja aivan kauhistuttaa niiden ihmisten puolesta, jotka eivät osaa tai jaksa kaivaa tietoja verkkosivuilta ja laatia valituksia valituksen perään, toteaa neuropsykologi Riitta Valtonen.
On maailmassa monta ihmeellistä asiaa
Sanna ja Riitta kummastelevat, miten ja miksi näinkin ison potilasryhmän kohdalla lääkärikuntakin tuntuu olevan napit vastakkain.
– Senhän ymmärtää, että vakuutuslääkärit ovat jo virkansa puolesta usein eri mieltä aivovammautunutta ihmistä hoitavan lääkärin kanssa, mutta sitä en tajua, miten lääkärikunnan sisälläkin on niin eriäviä mielipiteitä! En usko, että minkään muun vamma- tai sairausryhmän kohdalla on näin voimakasta vastakkainasettelua, Riitta pohtii.
– Näin monen vuoden pyörityksessä me kaikki ”Sanna-parat” mankeloidumme byrokratian rattaiden väliin. Tuntuu kauhistuttavalta, ettei mikään määrä eri ammattilaisten lausuntoja työkyvyttömyydestä riitä. Ellei minulla olisi luottolääkäriä ja upeita sosiaalityöntekijöitä ja neuropsykologia – puhumattakaan perheeni tuesta – en jaksaisi rimpuilla ulos sieltä mankelin välistä. Olisi kamalaa, jos olisin aivan yksin tässä tilanteessani, Sanna toteaa hiljaa.
– Ihmisten kohtaloita kuunnellessani ja heistä kirjoitettuja juttuja lukiessani en voi olla ihmettelemättä, millä perusteella joku saa työkyvyttömyyseläkkeen tuosta vain, kun toinen – jolla on Sannan tavoin selkeät oireet, diagnoosit ja lukuisat lääkärinlausunnot – juuttuu loputtomaan prosessiin. Onko oirekuvassa, lausuntojen sisällöissä tai hakemuksiin kirjatuissa asioissa jotakin olennaista, jota niistä pitäisi käydä ilmi? Osaako joku lääkäri sanoittaa oireet paremmin kuin joku toinen? Vai riippuuko tilanne siitä, kuka vakuutuslääkäri sattuu hakemuksen käsittelemään? Ei edes selkeät vammalöydökset tai niiden puuttuminen magneettikuvissa selitä asiaa: vaikka ne olisi nähtävissäkin, voidaan väittää, ettei onnettomuudella ja tapaturmalla ole syy-yhteyttä. Toteutuuko yhdenvertaisuus aivovammautuneiden ihmisten kohdalla, pohtii Riitta.
– Oletin, että viimeistään oikeuspsykiatrin lausunnon jälkeen vyyhti avautuu, mutta ei. Lausuntoon kirjattiin, etteivät oireeni ole psyykkisiä vaan fyysisiä. Tapaamieni asiantuntijoiden ja heidän antamisensa lausuntojen määrän laskemiseksi tarvitsee melkein laskukoneen, sillä niitä on kertynyt useampi mapillinen. Luulisi, että lääkäreitä ja muita ammattilaisia turhauttaisi, kun heidän lausuntojensa yli kävellään sumeilematta. Tämä on myös työvoimaviranomaisten ajan haaskausta, kun olen ollut työttömänä työnhakijana vuositolkulla. Puhumattakaan siitä, miten paljon aivovammautuneen ihmisen vähäisiä voimavaroja syö se, että joutuu jatkuvasti juoksemaan hakemassa lausuntoja kuntoutusjaksoille, eläkeyhtiöille ja ties minne. Viimeksikin terveyskeskuslääkäri mietti, mitä uutta hän voi lausuntoonsa enää lisätä, kun on kirjoittanut samoja asioita jo vuodesta 2017 alkaen.
Tämä juttu on lyhennelmä printti-Aivoituksessa 3/2023 julkaistusta jutusta. Jos haluat lukea jutun kokonaisuudessaan, voit tilata Aivoituksen näytelehtenä Aivovammaliiton järjestösihteeriltä osoitteesta anu.kainulainen@aivovammaliitto.fi
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen