Aivovammautuneiden keski-ikä nousee vuosi vuodelta. Kun aiemmin aivovamman riskiryhmää olivat nuoret miehet, ovat ikäihmiset nousseet riskiryhmäksi nuorten rinnalle.
– 1990-luvulla aivovammapotilaiden keski-ikä oli 35 vuoden paikkeilla. Tuoreimpien tutkimusten mukaan se on nykyään 50 vuoden kieppeillä – ja vähän sen ylikin. Keski-ikä siis nousee koko ajan, toteaa neurologian erikoislääkäri, neurotraumatologian emeritusprofessori Olli Tenovuo.
Syitä tähän on monia. Tärkein on ikärakenteen muutos. Toinen on päihdekulttuurissa: siinä, missä nuorten alkoholinkäyttö vähenee, ikääntyvillä ihmisillä se on lisääntynyt. Kolmas syy on autojen turvamekanismien kehittyminen: nuoret vammautuvat erityisesti liikenneonnettomuuksissa, joten turvallisemmat ajoneuvot vähentävät heidän aivovammariskiään. Neljäs syy on, että ikäihmiset elävät aiempaa aktiivisempaa elämää ja asuvat usein hyvin iäkkäinäkin kotonaan altistuen kaatumistapaturmille.
Tenovuo kertoo, että aivovammapotilaiden keski-iän nousu ei koske vain Suomea, vaan sama trendi on nähtävillä kaikkialla länsimaissa.
Ikäihmisillä subduraalihematooma yleisin
Seniorin aivovamma syntyy useimmiten kaatumisen seurauksena, ja tyypillisin vammamekanismi ikääntyneillä on hitaasti kehittyvä subduraalihematooma eli kovakalvonalainen verenvuoto. Tenovuo kertoo, että ikäihminen voi saada subduraalihematooman varsin mitättömästäkin kolauksesta.
– Subduraalihematooma voi tulla jopa ilman onnettomuuttakin, mutta yleensä taustalla on vähintään merkityksettömältä tuntuva tapaturma, kuten vaikkapa pään kolauttaminen kaapin reunaan. Pienikin isku voi saada ikäihmisellä siltalaskimon repeämään, jolloin viikkojen kuluessa aivojen pinnalle kertyy verikertymää. Aikanaan se alkaa painaa aivoja ja aiheuttaa oireita.
Subduraalihematooma aiheuttaa esimerkiksi toispuolista heikkoutta, ongelmia puheen tuottamisessa tai henkisen tilan alenemista – eli varsin samankaltaisia oireita kuin aivoinfarkti.
– Usein subduraalihematoomasta kärsivää pidentäänkin aivoinfarktipotilaana, mutta päästä löytyykin tukoksen sijaan aivokalvon alainen vuoto.
Subduraalihematoomien hoito on kehittynyt viime vuosina.
– Aiemmin subduraalihematoomat hoidettiin trepanaatiolla, eli aivoverenvuoto poistettiin poraamalla kalloon reikä, jonka kautta vuotanut veri imettiin pois. Nykyään vuodot hoidetaan usein myös embolisoimalla vuotava laskimo, eli suoneen ruiskutetaan katetrin avulla vuodon tukkivaa ainetta. Embolisoinnin riskit ovat pienemmät kuin trepanaation, ja lisäksi embolisaatio pienentää vuodon uusimisriskiä.
Subduraalihematoomariskiä lisää verenohennuslääkkeiden yleisyys iäkkäillä. Verenohennuslääkkeitä määrätään ihmisille, joilla on ollut toistuvia veritulppia, keinoläppä sydämessä tai eteisvärinää. Tenovuo painottaa, että riskiä lisäävät kuitenkin vain varsinaiset verenohennuslääkkeet, joita myydään esimerkiksi kauppanimillä Marevan ja Eliquis. Sen sijaan lääkkeet, jotka ehkäisevät verihyytymien syntyyn vaikuttavien verihiutaleiden tarttumista toisiinsa – kuten Primaspan – eivät subduraalihematoomariskiä lisää.
Subruraalihematoomariskiä kasvattaa myös ikääntymisen myötä ilmenevä atrofia, eli aivojen koon pieneneminen. Koska kallo ei kuitenkaan kutistu, selkäydinnestetilat laajenevat ja välimatka aivojen pinnasta kalloon suurenee. Näin aivojen pinnalla kulkevat laskimot pääsevät helpommin vaurioitumaan. Lisäksi laskimot, ja verisuonet ylipäätään, haurastuvat iän myötä.
DAI ei ikäsidonnainen
Nuorilla krooninen subduraalihematooma on varsin harvinainen. Sen sijaan vanhuksille ei yleensä tule nuorilla yleistä epiduraalivuotoa, eli kovakalvon ulkoista vuotoa. Epiduraalivuoto on yleensä lähtöisin valtimosta ja on usein hengenvaarallinen.
– Epiduraalivuotojen harvinaisuus iäkkäillä johtuu siitä, että iän myötä aivojen kovakalvo liimautuu kiinni kallon pintaan, jolloin sinne ei mahdu tulemaan verenvuotoja.
Aivoruhje ja aivotärähdys eivät sen sijaan ikää katso. Diffuusin aksonivaurion (DAI) yleisyydestä ei puolestaan ole pitävää tutkimustietoa olemassa.
– Todennäköisesti aivokudoksessa kulkevissa valkoisen aineen radoissa tapahtuu muutoksia ikääntyessä, jonka vuoksi ikäihmisillä on luultavasti erilainen kynnys saada DAI kun nuoremmilla – mutta onko kynnys korkeampi vai matalampi, tästä ei ole vahvaa tutkimusnäyttöä. Jos veikata pitäisi, uskoisin sen olevan ikäihmisillä alhaisempi.
Aivovamman on uutisoitu olevan Parkinsonin taudin, muistisairauksien ja aivoinfarktien riskitekijä. Sen sijaan sitä, millä mekanismilla riski toteutuu, ei tiedetä.
– Ei ole tutkimusnäyttöä, lisääntyykö edellä mainittujen sairauksien riski, jos ihminen saa aivovamman vasta iäkkäänä. Jos ikäihminen ei ala toipua aivovammasta lainkaan, on hänellä usein taustalla jo käynnissä oleva rappeumasairausprosessi. Aivovamma voi siis tuoda esiin esimerkiksi jo vuosia sitten alkaneen dementoivan sairauden, jota ei ole aiemmin diagnosoitu. Tämän vuoksi voidaan virheellisesti olettaa, että ikäihminen ei ole toipunut kunnolla aivovammasta, vaikka oikeasti toimintakykyä voikin alentaa aivovamman sijaan joku muu aivojen kompensaatiokykyä heikentävä sairaus.
Aivovammassa menetetään kuitenkin aivojen reserviä, joten nuorena aivovamman saanut saattaa saada rappeumasairauksien oireita aiemmin kuin mitä ilman aivovammaa olisi tapahtunut.
– On ristiriitaisia käsityksiä, lisääkö aivovamma itsessään esimerkiksi muistisairauksien riskiä, vai tulisiko muistisairaus joka tapauksessa, mutta kenties alkaisi oirehtia vasta myöhemmin. Tiivistäisin asian niin, että aivovamma ei ehkä itsessään lisää esimerkiksi muistisairauksiin sairastumisen riskiä, mutta kylläkin aikaistaa niiden oireiden ilmaantumista.
Hoitoon pääsyn ei pitäisi riippua iästä
Tenovuo huomauttaa, että ikä on vain numeroita. Siinä, missä yksi 70-vuotias muistuttaa 55-vuotiasta, voi toinen olla jo kuin yli kahdeksankymppinen. Aiemmin ajateltiin, että mitä vanhempi aivovamman saanut on, sitä huonompi on hänen toipumisennusteensa. Tuoreimpien tutkimusten mukaan ikä ei ole itsestään selvä indikaattori toipumista ennustettaessa.
– Ikää tärkeämpää on kuitenkin aivovamman saaneen aiempi terveydentila. Jos vammautuvalla on runsaasti liitännäissairauksia, on toipumisennuste huonompi. Yleinen raihnaisuus, eli englanniksi frailty (= hauraus, heikkous) huonontaa toipumisennustetta selvästi.
Raihnaisuuden lisäksi toipumisennustetta laskevat joko tiedossa olevat tai piilevät rappeumasairaudet, kuten Parkinsonin tauti tai muistisairaudet. Hoitopäätöksiä ei siis pitäisi perustaa vammautuvan ikään, vaan toimintakykyyn. Ikään hoitokriteereinä kuitenkin resurssisyistä usein vedotaan. Tenovuo kertoo, että ikä on jo pitkään ollut yksi hoidon priorisointiperuste.
– Esimerkiksi jos TYKSin alueella työikäinen potilas ei ala toipua lieväksi kutsutusta aivovammasta, ohjataan hänet yliopistollisen sairaalan aivovammapoliklinikalle. Jos taas ikäihminen ei ala toipua, ohjataan hänet terveyskeskukseen.
Tutkimukset osoittavat, että vanheneminen kylläkin vaikuttaa toipumisennusteeseen, mutta ikäraja on jo 40 vuoden tuntumassa. Ihminen menettää ikääntyessään 31 miljoonaa hermosolua joka vuosi, joten mitä iäkkäämpi ihminen on, sitä vähemmän hänellä on aivoissaan reserviä ja kompensaatiokykyä käytettävissään. Hermosolujen määrä on korkeimmillaan noin 25-vuotiaana. Mahdollisesti optimaalisin ikä toipua aivovammasta on siis 25 ja 30 ikävuoden tienoilla. 25-vuotiaana aivot ovat jo täysin kehittyneet, mutta ikä ei ole vielä alkanut tuhota hermosoluja.
Tenovuo kertoo, että edelleenkään ei ole tutkimustietoa siitä, onko nuorten ja iäkkäiden ihmisten aivokudoksen toipumismekanismeissa eroja.
– Vieläkään ei esimerkiksi ole vahvaa tutkimusnäyttöä siitä, pitäisikö iäkkäiden aivovammoja hoitaa kuten nuorempienkin. Ei esimerkiksi tiedetä, vaikuttaako ikä esimerkiksi aivopaineen hoitoon tai aivojen hapettumiseen. Vakavien aivovammojen tehohoidossa pyritään tiettyihin lukemiin aivopaineessa ja hapettumisessa, mutta sitä ei tiedetä, pitääkö optimaalisten arvojen olla ikäihmisillä erilaiset vai samat kuin nuoremmilla. Parhaillaan on menossa tutkimussarjoja, joissa paneudutaan näihin aiheisiin.
Juuri tutkimusnäyttöjen puute tekee vanhuusiän aivovammoista haastavia.
– Niistä – samoin kuin aikanaan lasten aivovammoista – on vain vähän tutkimustietoa. Aikaisemmin ajateltiin, että lapset ovat kuin pieniä aikuisia. Sittemmin opittiin, että lasten aivovammat ovat erilaisia kuin työikäisten. Nyt tilanne on vanhusten kohdalla täysin sama: riittävää tutkimustietoa ei ole.
Se kuitenkin tiedetään, että aivovamma voi käynnistää keskushermostossa kroonisen tulehdusreaktion, joka pitkittää toipumista. Iäkkäämmillä aivovamman käynnistämä immunologinen reaktio on erilainen kuin nuoremmilla. (Immunologinen reaktio = immuunijärjestelmään reaktio äkilliseen sairauteen tai vammaan, kuten esimerkiksi äkillisen virustulehduksen käynnistämä puolustusvaste.) On kuitenkin vielä hämärän peitossa, miten paljon reaktion erilaisuus vaikuttaa aivojen toipumiseen. Koronaepidemiakin vahvisti, että ikäihmisten immuunijärjestelmä on erilainen kuin nuorempien ihmisten, ja tällä on mahdollisesti merkitystä myös aivovammasta toipumiseen.
Avainasemassa ennaltaehkäisy
Tenovuo kertoo, että vielä kuudenkympin korvilla miehet ovat yliedustettuja aivovammatilastoissa, mutta mitä iäkkäämmistä puhutaan, sitä useammin aivovammapotilas on nainen. Kun mennään yli 85-vuotiaisiin, on vammautunut yleensä nainen ja vammautumistapa on lähes aina kaatuminen.
Kaikenikäisillä ennaltaehkäisy on aivovammojen paras hoitokeino, mutta erityisesti ikäihmisillä ennaltaehkäisyn merkitys korostuu. Tenovuo pohtii, jättääkö ikäihminen käyttämättä kypärää aivan liian usein siksi, ettei sitä ole tottunut nuorempana käyttämään – vai pohtiiko kypärättä polkija, ettei vanhaa päätä enää kannata suojata.
– Ikäihmisille ennaltaehkäisy, kuten kypärän käyttäminen, on kallonsisäisen verenvuotoriskin vuoksi erityisten tärkeää. Toinen tärkeä suojakeino on liukuesteiden käyttäminen kengissä talvikeleillä, sillä mitä iäkkäämpi ihminen on, sitä huonommin tasapainon korjausrefleksi hänellä toimii. Seniorikansalainen lyö siis kaatuessaan päänsä maahan todennäköisemmin kuin nuoret. Kaatumisen aiheuttama kallonsisäinen verenvuoto on yleinen iäkkäiden ihmisten kuolinsyy.
Kolmas ennaltaehkäisyn kannalta merkittävä seikka on humalajuomisen välttäminen.
– Alkoholin sietokyky laskee ikääntymisen myötä. Varsin tyypillinen aivovammapotilas on nykyään 60-vuotias mies, joka on humalassa pudonnut portailta. Toinen ikääntyvien miesten tapa saada aivovamma on kaatua juovuspäissään pyörällä – ja ilman pyöräilykypärää tietenkin!
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Olli Tenovuolta