Aivovamma muuttaa usein parisuhteessa vuorovaikutusta, läheisyyttä ja yhteistä arkea tavoilla, joita ulkopuolisen on vaikea ymmärtää. Sanna Laakkio ja Jyrki Narinen ovat joutuneet opettelemaan, miten rakkaus tehdään näkyväksi silloin, kun tunne ei aina välity sanoina, ilmeinä tai tekoina. Yhteinen matka on vaatinut kärsivällisyyttä, rehellisyyttä ja omien tarpeiden tunnistamista.
Sanna Laakkio ja Jyrki Narinen tunsivat toisensa jo ennen Jyrkin aivovammaa, mutta heidän parisuhteensa alkoi vasta vammautumisen jälkeen. Molemmat olivat tottuneet kunnianhimoon työssään, mutta suhtautuivat elämään ja omiin voimavaroihinsa eri tavoin.
Jyrki oli tehnyt pitkän uran graafisella alalla yrittäjänä ja toimitusjohtajana. Entisen kilpaurheilijan elämässä tekeminen, tavoitteellisuus ja vauhti olivat olleet itsestäänselvyyksiä. Sitten kaikki pysähtyi. Espanjassa Jyrki kaatui, löi päänsä kivilattiaan ja menetti tajuntansa. Seurauksena oli kallonmurtuma, aivoverenvuoto ja erinäisiä ruhjeita.
– Tuntui kuin olisin ajanut Pendolinolla seinään. Muiden matka jatkui, mutta minä jäin maahan makaamaan, Jyrki kuvailee.
Vammautuminen muutti paitsi hänen toimintakykyään myös käsitystä itsestään. Aiemmin lähes rajattomilta tuntuneet voimavarat olivat poissa. Sanna oli puolestaan kokenut työuupumuksen jo vuosia aikaisemmin. Terapian ja itsetutkiskelun kautta hän oli oppinut tunnistamaan rajansa ja suhtautumaan itseensä myötätuntoisesti.
– Minulle parisuhteessa tärkeintä on vahva kumppanuus, syvä rakkaus ja kokemus siitä, että tulee kohdatuksi omana itsenäni, Sanna toteaa.
Kun entinen minä ei päästä irti
Jyrkin oli vaikea hyväksyä, ettei hän enää pystynyt samaan kuin ennen. Kilpaurheilijan ja yrittäjän suorittamiseen perustuva ajattelutapa seurasi mukana myös kuntoutumiseen.
– Lähdin suorittamaan kuntoutumista samalla tavalla kuin olin suorittanut kaikkea muutakin elämässäni, hän kertoo.
Sannalle juuri tämä on ollut yksi parisuhteen vaikeimmista asioista.
– Jyrkille on ollut todella vaikeaa hyväksyä, ettei hän saa enää aikaan yhtä paljon kuin ennen. Minulle ihmisen arvo ei koskaan ole perustunut siihen, kuinka paljon hän pystyy tekemään.
Sannan mukaan kesti pitkään, ennen kuin Jyrki uskalsi näyttää vammansa vaikutukset myös hänelle. Vielä vaikeampaa oli tunnustaa ne itselleen. Jyrki tunnistaa ristiriidan.
– Minulla on edelleen tunne, etten pysty antamaan itsestäni kaikkea. Vaikka tiedän, ettei Sanna ajattele niin, tunnen välillä huonommuutta.
Tunteet eivät aina näy ulospäin
Yksi suurimmista haasteista liittyy vuorovaikutukseen. Jyrkin aivovamma vaikuttaa vireystilaan, aloitteellisuuteen ja tunteiden ilmaisemiseen.
– Saatan olla sisimmässäni todella iloinen ja innostunut, mutta naamasta ei näy mitään. Näytän vahakabinetin ukolta, vaikka tuntisin aivan muuta, Jyrki naurahtaa.
Sannalle yhteys toiseen ihmiseen on erityisen tärkeää. Hän kaipaa keskustelua, läheisyyttä ja tunnetta, että toinen on aidosti läsnä.
– Meillä on kaksi ihmistä, joista toinen odottaa yhteyttä ja toinen ei aina pysty näyttämään sitä. Se vaatii valtavasti sanoittamista.
Jos Jyrki tuntee iloa, hänen pitäisi muistaa kertoa siitä ääneen. Jos hymy ei tule, halaus voi välittää saman viestin. Mutta aina sekään ei ole yksinkertaista.
– Olemme puhuneet siitä, pitäisikö joka huoneessa olla lappu, jossa lukee ”muista halata”. Ymmärrän sen järjellä, mutta tunteena se tuntuu hirveältä. Miksei halaus voi vain tulla itsestään? Sanna kysyy.
Hänelle vaikeinta on, jos läheisyydestä tulee mekaaninen suoritus. Jyrkille taas muistuttaminen voi olla välttämätön keino tehdä näkyväksi tunne, joka on jatkuvasti olemassa.
Vireystila voi muuttua hetkessä
Jyrkin oirekuva on laaja. Hänellä on muun muassa päänsärkyä, kuulo- ja näköoireita, valoherkkyyttä, vapinaa ja voimakkaasti vaihteleva vireystila.
– Saatan olla puoli tuntia aivan normaalisti mukana, ja sitten putoan ikään kuin toiseen maailmaan. Vaikeinta on välivaihe, jolloin en itse vielä huomaa muutosta, mutta Sanna huomaa.
Joskus Jyrki lähtee tekemään jotakin, mutta toiminta ei etene. Mökillä hän saattaa kuljettaa haravaa, ämpäriä ja muita tavaroita paikasta toiseen saamatta varsinaista työtä aloitetuksi.
– Pihalla tapahtuu koko ajan hirveästi, mutta mitään ei oikeastaan tapahdu, Sanna kuvailee.
Tilanteille on välillä voinut nauraa yhdessä. Aina huumori ei kuitenkaan riitä.
– Kun olen itse voimissani, jaksan suhtautua sattumuksiin kevyesti. Mutta jos olen väsynyt ja samat asiat toistuvat, en enää jaksa nauraa. Silloin minäkin tarvitsisin jonkun ottamaan kädestä.
Jyrki tietää, kuinka kuormittavaa hänen oireidensa tulkitseminen voi olla kumppanille.
– Toisen pitäisi välillä olla tulkkini. Huomata, olenko vielä mukana, ja auttaa tarvittaessa palaamaan nykyhetkeen.
Hän on opetellut myös omia muistutuskeinojaan. Joskus kiitos yhteisestä hetkestä tulee jälkikäteen viestillä, kun hän huomaa olleensa lähitilanteessa poissaoleva.
– Samalla harjoittelen antamaan itselleni anteeksi.
Parisuhteen ei tarvitse mahtua valmiiseen muottiin
Sanna ja Jyrki asuvat eri kodeissa. Ratkaisu on ollut heille tärkeä, sillä Jyrki tarvitsee runsaasti lepoa ja rauhaa palautumiseen. Erillään asuminen antaa molemmille omaa tilaa, vaikka yhteyden rakentaminen uudelleen erossaolon jälkeen voi joskus olla vaikeaa.
– Meidän ei tarvitse elää niin kuin muiden mielestä parisuhteessa kuuluisi elää. Jos rakkaus ja yhdessä oleminen toimivat paremmin kahdessa kodissa, miksi pitäisi muuttaa yhteen? Sanna pohtii.
Molemmilla on aikuisia lapsia, mikä helpottaa elämäntilannetta. Sanna miettii usein perheitä, joissa lapset ovat pieniä.
– Pienelle lapselle voi olla todella vaikeaa ymmärtää, miksi äiti tai isä eivät enää halaa tai jaksa olla samalla tavalla läsnä kuin ennen.
Yhteisen elämän suunnittelu vaatii joustavuutta. Sannalle spontaaniuden menettäminen on ollut erityisen kipeää.
– Kaikki pitää suunnitella etukäteen, mutta samalla on oltava valmis luopumaan suunnitelmasta milloin tahansa.
Myös läheinen tarvitsee tukea
Molemmat toivovat, että aivovamman saaneen läheiset otettaisiin nykyistä paremmin mukaan kuntoutukseen. Sanna on osallistunut Jyrkin neuropsykologiseen kuntoutukseen, mutta kokee joutuneensa itse aktiivisesti hakeutumaan mukaan.
– Parisuhde voi olla yksi tärkeimmistä kuntoutumista kannattelevista asioista. Silti läheisen rooli jää helposti sivuun.
Jyrkin mukaan läheisen havainnot ovat tärkeitä myös siksi, ettei vammautunut aina itse tunnista oireitaan tai niiden vaikutuksia. Sanna muistuttaa, ettei läheinen voi loputtomasti olla se, joka ymmärtää, joustaa ja kannattelee.
– Molemmilla pitää olla turvallista olla tarvitseva. Myös minulla on oikeus väsyä, turhautua ja kaivata huolenpitoa.
Rakkaus tarvitsee sanoja, kosketusta ja kärsivällisyyttä
Viime vuosina Sanna ja Jyrki ovat oppineet puhumaan vaikeistakin asioista avoimemmin. Jyrki harjoittelee tunnistamaan tunteitaan ja näyttämään niitä, Sanna puolestaan ymmärtämään, ettei ilmeettömyys tai aloitekyvyn puute tarkoita välinpitämättömyyttä.
– Välillä tuntuu kuin opettelisin kävelemään. Ensin pyllähdetään monta kertaa, ja sitten jonakin päivänä onnistutaan, Jyrki vertaa.
Hän kannustaa tunnistamaan arjen haasteet ja etsimään niihin yhdessä ratkaisuja. Pienikin onnistuminen voi olla merkityksellinen.
Sannalle tärkeintä on, ettei parisuhteesta katoa rehellisyys eikä kummankaan tarvitse peittää omia tarpeitaan.
– Niin kauan kuin kaikesta voidaan puhua ja molemmilla on tilaa olla tarvitsevia, meillä on mahdollisuus löytää yhteinen tapa elää.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Sanna Laakkio
Kohtauksia epävarmuuden näyttämöllä -podcastissä Jyrkin kokemuksia ja ajatuksia elämästä aivovamman kanssa:
Podcast:
Blogi: https://epavarmuudennayttamo.fi/aivovamman-aiheuttama-epavarmuus/