Karoliina on toipunut karmeasta koettelemuksesta läheisten tuen ja päättäväisen luonteensa ansiosta ja elää nyt – 21 vuotta tapahtuneen jälkeen – täysipainoista elämää. – Viestini on, että vaikka tapahtuisi kauheita asioita, toivoa ei pidä koskaan menettää!
Oli helmikuun 13. päivän ilta vuonna 2005. Seuraavana päivänä vietettäisiin rakkauden ja ystävyyden teemapäivää, ystävänpäivää. Tuolloin 19-vuotias Karoliina oli viettämässä iltaa ystäviensä ja poikakaverinsa kanssa. Kaikilla oli hauskaa ja juttu lensi. Illan aikana kului alkoholia – kenellä enemmän, kenellä vähemmän. Karoliina saattoi juoda yhden juoman, tai kenties ei sitäkään. Muistikuvat illasta ovat pyyhkiytyneet Karoliinan mielestä täysin. Yöllä otetuissa näytteissä hänen veren alkoholipitoisuutensa näytti pyöreää nollaa.
Poikaystävä sen sijaan oli kippistänyt Karoliinankin edestä. Humaltuessaan nuorella miehellä oli tapana uhitella ja esittää mielipiteitään ehdottomina totuuksina. Ystäväpiiri turhautui nuorukaisen käytökseen, ja lopulta mies ryntäsi suutuspäissään lähellä sijaitsevaan kotiinsa. Karoliina lähti hänen peräänsä tarkoituksenaan rauhoitella poikakaveriaan.
Kun Karoliinaa ei kuulunut takaisin, ystävät huolestuivat ja lähtivät etsimään häntä. Poikaystävän asunnon oven takaa kuului huutoa, itkua, pauketta ja lyöntien ääniä. Oli selvää, että asunnossa tapahtui jotakin hirveää. Ystävät soittivat välittömästi poliisille.
Kun poliisit pääsivät sisään, vallitsi asunnossa kuolemanhiljaisuus. Poikaystävä retkotti sammuneena. Karoliina makasi tajuttomana lattialla verilammikossa kasvot muodottomiksi turvonneina.
Fyysinen väkivalta tuli kaikille täytenä yllätyksenä. Vaikka poikaystävä oli ollut aiemminkin humalassa sanallisesti aggressiivinen, hän ei ollut koskaan käynyt käsiksi.
– Tapahtuneen jälkeen ystävänpäivä on ollut minulle joka ikinen vuosi kipeä ja koskettava päivä, Karoliina kertoo.
Matka teholta kuntoutukseen
Ystävät soittivat Karoliinan vanhemmille ja kertoivat, että heidän tytärtään viedään parhaillaan Jyväskylään sairaalaan. Sieltä matka jatkui Kuopion yliopistolliseen sairaalaan teho-osastolle. Kun Karoliinan tila hieman koheni, siirrettiin hänet Mikkeliin, opiskelukaupunkiinsa. Karoliina ei muista Kuopiosta mitään. Mikkelistä muistikuvat ovat hataria, mutta jo hieman kirkkaampia. Karoliina saattoi jo puhua järkevästi, vaikkei ollutkaan vielä täysin tietoinen tilanteestaan.
– Äitini viedessä minut pyörätuolilla ikkunan luokse olin sanonut, että olen luistellut tuolla, ja osoittanut samalla satamaan järven jäälle tehdylle luistelukentälle. En muista tätä itse, mutta olin puhunut ihan loogisesti.
Vaikka tietoisuus oli katkonaista, vanhempien läsnäolo toi turvaa. Vanhemmat olivatkin tyttärensä tukena joka ikinen päivä.
– Nukahdin, kun sain pitää vanhempiani kädestä kiinni. Olin sanonut, että on ihanaa, kun tulette minua katsomaan ja samalla harmitellut, etteivät he ole vierelläni ympäri vuorokauden.
Totuus paljastuu vähitellen
Keväällä Karoliina siirtyi Mikkelissä Moisioon kuntoutukseen. Aluksi henkilökunta toivoi, ettei hänelle kerrottaisi tarkasti, mitä oli tapahtunut. Karoliinan luona sai käydä ainoastaan ennalta nimetyt läheiset ja ystävät. Tällä turvattiin yksityisyys ja estettiin uteliaiden käynnit. Karoliina itse arveli joutuneensa auto-onnettomuuteen.
– Ajattelin leikilläni, että olenpa ollut epäonninen, kun olen ainoa sairaalaan joutunut. Olisi ollut mukavampaa, jos täällä olisi ollut potilaina kavereitanikin, hän muistelee.
Neuropsykologi oikoi vähitellen virheellistä käsitystä.
– Hän sanoi, etten ole ollut autokolarissa. Ajattelin, että ilmankos en muistakaan siitä mitään.
Lopulta Karoliinalle kerrottiin, että hänet oli pahoinpidelty. Yksityiskohtia ei vielä avattu. Karoliina alkoi itse yhdistellä asioita. Ystävien lähettämät pehmolelut, kortit ja kukat täyttivät huoneen – mutta yhdeltä ihmiseltä ei ollut tullut mitään.
– Tajusin, että ainoa, joka ei ollut muistanut minua, oli silloinen poikaystäväni.
Myöhemmin kotilomalla Karoliina kysyi äidiltään suoraan, oliko pahoinpitelijä hänen poikaystävänsä.
– Äitini oli helpottunut, että pystyimme puhumaan asiasta. Se oli tärkeää kuntoutumiseni kannalta.
Poikaystävä tuomittiin pahoinpitelystä vankeuteen. Läheisten viha tekijää kohtaan oli valtava.
– Kysymys ”miksi teit tämän” oli ilmassa koko ajan. Itsekin olen palannut siihen myöhemmin, esimerkiksi lukiessani hovioikeuden päätöstä, jossa kuvailtiin todella järkyttävä tekotapa yksityiskohtaisesti. Sitä on ollut raskasta ymmärtää.
Silti Karoliina painottaa, että toivoaan ei pidä koskaan menettää.
”En anna hänen voittaa”
Elämä oli pitkään laitoksesta toiseen kulkemista. Kuntoutuksesta tuli kirjaimellisesti täysipäiväistä työtä. Kaikki oli opeteltava perusasioista alkaen, aina istumisesta ja syömisestä lähtien. Myös kirjoittaminen oli alkuun haastavaa, sillä Karoliina ei tiennyt, kummassa kädessä kynää kuuluu pitää.
– Olin lähtötilanteessa neliraajahalvautunut ja avuton kuin pieni vauva. Kaikki oli rakennettava uudestaan.
Kuntoutus oli intensiivistä ja pitkäkestoista. Fysioterapiassa Karoliina kävi kahdesti viikossa ja neuropsykologilla kerran viikossa. Ohjattu kuntoutus jatkui vuoteen 2013 asti. Hän suhtautui kaikkeen saamiinsa terapioihin ja kuntoutuksiin myötämielisesti.
– Jos joku ei tänään onnistunut, ajattelin, että ehkä ensi viikolla. Sinnikkyys on hallitseva luonteenpiirteeni, mutta kyllä muuttuneen elämäntilanteen hyväksyminen silti vaati työtä.
Kun tapahtunut alkoi hahmottua, Karoliinan sisällä heräsi entistäkin voimakkaampi päättäväisyys.
– Ajattelin, että kun joku on tehnyt minulle jotakin näin pahaa, en missään tapauksessa aio antaa hänen voittaa. Että minähän en tähän kuntoon jää!
Jo heinäkuussa 2005 hän palasi opiskelemaan kesken jääneitä ammattikorkeakouluopintojaan ja asui jälleen omillaan.
– Kukaan ei olisi uskonut siihen vielä keväällä.
Opiskelu eteni hitaasti ja tarkasti rytmitettynä: enintään kaksi kurssia jaksoa kohden oli sopiva tahti. Neuropsykologi ja yksittäinen opettaja olivat ratkaisevassa roolissa arjessa selviytymisessä. Alun perin Karoliinan oli tarkoitus valmistua tradenomiksi vuonna 2006, mutta tapaturman vuoksi opinnot kestivät pidempään. Hän valmistui lopulta vuonna 2009. Opiskelu vaati valtavasti tukea ja erikoisjärjestelyjä. Vanhemmat hoitivat paperisotaa, Kela-käyntejä ja arjessa selviytymistä. Ystävät kannattelivat koulumaailmassa.
– Valmistuminen on yksi elämäni suurimmista saavutuksista. Todistus on ikuinen muistutus siitä, että minä tein sen!
Hyvä arki kantaa
Valmistumisen jälkeen ansiotyö ei aivovamman jälkitilan oireiden vuoksi ollut mahdollista. Väsyvyys, muistin haasteet, kuormittuminen ja uuden oppimisen vaikeudet jäivät osin pysyviksi. Toisaalta Karoliina on kiitollinen siitä, ettei hänelle jäänyt jatkuvia kipuja tai esimerkiksi epilepsiaa.
– Näillä voimavaroilla, jotka minulle jäivät, olen pärjännyt elämässäni hyvin.
Vuonna 2013 Karoliinasta tuli äiti. Elämä muuttui jälleen, mutta tällä kerralla lempeästi.
– Lapset toivat uudenlaisen arkirytmin. Säännölliset unet, ruokailut ja ulkoilu tasapainottivat myös omaa jaksamistani – potenssiin sata!
Nyt Karoliinalla on jo teini-ikää lähestyvät tyttäret. Vasta muutama vuosi sitten hän oli valmis kertomaan heille kevyesti, mitä hänelle oli tapahtunut ja mitä aivovamma tarkoittaa. Samalla hän lupasi, että jos lapset haluavat tietää lisää, he saavat aina kääntyä kysymyksineen äitinsä puoleen. Kun lapset aloittivat koulun, alkoi Karoliina palkkatyön korvikkeena tehdä vapaaehtoistyötä aina muutaman tunnin päivässä yhdestä kolmeen päivään viikossa. Vapaaehtoistyössään hän kohtaa ihmisiä vauvoista vanhuksiin. Äitiys, arjen pienet onnistumiset ja vapaaehtoistyö ihmisten parissa ovat muodostaneet merkityksellisen kokonaisuuden.
– Vapaaehtoistyössä viettämäni päivät ovat voimapäiviäni. Saan kohdata ihmisiä ja tuoda iloa heidän arkeensa. Saan olla oma itseni, eikä kukaan näe päällepäin, mitä olen käynyt läpi. Se tuntuu valtavan hyvältä. Lyhyet vapaaehtoistyöpätkät muistuttavat samalla siitä, etten enää koskaan jaksaisi tehdä täysipäiväistä työviikkoa.
Myös liikunta on tärkeä voimavara. Rakkaimpia harrastuksia ovat pyöräily, ulkoilu ja kuntonyrkkeily turvallisesti toteutettuna.
– Päähän ei saa tulla iskuja. Siitä pidän kiinni.
Karoliina kokee saaneensa vastoinkäymisistään voimaa.
– Osaan arvostaa pieniä arjen hyviä hetkiä aivan eri tavalla kuin ennen.
Karoliinan viesti vastavammautuneille ja heidän läheisilleen on selkeä ja lämmin.
– Alku voi tuntua toivottomalta ja pelottavalta, eikä kukaan pysty ennustamaan tulevaa. Silti kannattaa aina jaksaa uskoa parempaan huomiseen. Pyydä apua, ota tuki vastaan, älä luovuta ja hakeudu vertaistesi seuraan. Ja muista, että aivovammaa ei tarvitse hävetä! Et ole yksin!
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuvituskuva luotu tekoälyllä
INFO
Apua väkivaltaiseen suhteeseen
- Nettiturvakoti.fi – auttaa väkivallan kaikkia osapuolia tarjoamalla tietoa ja keskustelutukea perhe- ja lähisuhdeväkivallasta ja siitä selviytymisestä.
- Naisiin kohdistuvan väkivallan auttava puhelin 0800 005 005 – nollalinja lähisuhdeväkivallalle ja naisiin kohdistuvalle väkivallalle
- Hätätilanteessa soita aina 112