Hevoset ovat olleet mukana Heli Eteläperän elämässä varsin pienestä pitäen. Jo nuorena hän kouluttautui hevostenhoitajaksi, ja opintoihin kuului olennaisena osana oppia myös huonosti kiinni olevan kengän irrottaminen hevosen kaviosta ja sen kiinnittäminen takaisin.
– Kouluttautuessani hevostenhoitajaksi ei kengitys vielä varsinaisesti kiinnostanut, mutta muutoin hevoset ovat olleet lapsuudestani saakka olennainen osa arkeani ja elämääni – kiitos naapurissa olleen tallin, jossa pääsin harrastamaan hevosten parissa, Heli Eteläperä kertoo.
Valmistumisen jälkeen palkkatyö löytyi toisaalta, sillä hän halusi päästä nopeasti leivänsyrjään kiinni. Tämä mahdollisti omien hevosten kanssa harrastamisen. Kengitystilanteissa paikalle kutsuttiin kengittäjä, kunnes Heli alkoi pohtia, olisiko järkevää opetella kengittämään kunnolla itse.
– Ajattelin, että tässä säästäisi rahaa ja olisi muutenkin parempi, kun osaisin itse kengittää omat hevoseni.
Heli alkoi harjoitella koulutuksessaan saamiensa oppien pohjalta kengittäen silloin tällöin osan omista hevosistaan kokeneen kengittäjän varmistaessa kokonaistilanteen. Pian myös hänen kaverisa innostui, ja yhteinen pohdinta johti ajatukseen lisäopinnoista. Helin ystävä kävi muutaman viikonlopun mittaisen kurssin, ja samaan aikaan Helin innostus kasvoi omien hevosten kengityskokemusten myötä. Helin kengityskipinä syttyi toden teolla noin vuosi ennen kuin hän aivovammautui onnettomuudessa, jossa auto törmäsi Helin ohjastaman hevosen kärryihin.
Heli päätti hakeutua kaverinsa kanssa kengittäjän opintoihin. Aivovamma sai kuitenkin hänet epäröimään. Kengittäjän työ on fyysistä ja vaatii monen asian hallintaa samanaikaisesti.
– Ajattelin, etten ehkä kykene siihen. Mutta ystäväni sanoi, etteihän hän, ”vanha äijä”, lähde kouluun yksin ja houkutteli minua hakeutumaan kanssaan opintielle.
Heli lähti – ja päätös muutti kaiken. Kengityskipinä voimistui roihuksi, ja osaamisen karttuminen kasvatti ajan myötä unelman ammatista ja yrittäjyydestä.
– Ajattelin, että yrittäjänä voisin määritellä työmääräni itse. Kun on aivovamma, on tärkeää, että työ motivoi ja että sitä voi tarvittaessa tauottaa.
Heli suoritti kengittäjän perustutkinnon, ja hän teki näytön etuajassa raskautensa vuoksi. Valmistumisen jälkeen elämä vei hetkeksi toiseen suuntaan: lapsiperhearki täytti vuodet. Silti kengitys pysyi mukana pienimuotoisesti omien ja ystävien hevosten parissa.
– Mietin koko ajan, pystyisinkö ja jaksaisinko tehdä tätä työkseni. Ja totesin, että koska ainakin harrastuspohjalta pystyn, virisi ajatus yrittäjyydestä uudelleen.
Opintojen myötä yrittäjyyteen
Heli päätti hakeutua lisäopintoihin ja suorittaa kengittäjän ammattitutkinnon. Samalla hän työskenteli palkkatyössään maatilalla, mutta alkoi vähentää työtuntejaan pikkuhiljaa toimien lopulta ennen työstään kokonaan luopumistaan vain tuuraajana. Hän päätti panostaa täysillä opiskeluun ja käytännön kengitystöihin: kengittäjän ammattia ei opita vain teoriaa pänttäämällä, vaan käytännön harjoittelu on olennaista.
Asiakkaita alkoi tulla, välillä jopa liikaa.
– Minulla oli enemmän intoa kuin voimavaroja, hän sanoo rehellisesti.
Valmistumispäivä jäi lähtemättömästi mieleen.
– Yllätyin itsekin, kuinka syvästi tunsin silloin, kun opettaja sanoi: ”Onneksi olkoon, läpi meni!” Itkin puoli tuntia silkasta ilosta. Siitä, että valmistuin. Siitä, että minulla on ammatti, jota rakastan ja jota pystyn tekemään.
Yksi merkittävä käännekohta oli yhteistyö Toiskan tallin kanssa. Hyvinvointiin keskittyvä terapiatalli luotti Heliin ja hänen tapaansa tehdä työtä.
– En näe ainoastaan kaviota, vaan koko hevosen. Huomioin koko eläimen ja sen hyvinvoinnin. Olen läsnä hevoselle myös kengittäessäni.
Ensimmäinen työpäivä jännitti. Heli teki pitkän päivän ja venyi äärimmilleen, koska hän halusi näyttää pystyvänsä.
– Tiesin, ettei minun tarvitse pystyä samaan kuin neurotyypilliset ihmiset. Silti halusin näyttää kynteni.
Se ei olisi ollut tarpeen. Eläinten, ihmisten ja luonnon hyvinvointiin panostavassa Toiskassa ymmärrettiin ja tuettiin Helin erityispiirteitä.
– He sanoivat, että tee työsi rauhassa. Voit huilata välillä. He jopa ehdottivat, että voisin jatkossa yöpyä tilalla ja jakaa työt kahdelle päivälle. Näin siis tein. Sain asuttavakseni vanhan hirsitalon, ja sinne oli kannettu saunapuutkin valmiiksi. Minuna kehotettiin olemaan kuin kotonani. Välillä en oikein tiennyt, olenko töissä vai lomalla, kun sain tehdä rakastamaani työtä niin ihanassa miljöössä ja upeiden ihmisten ja eläinten parissa. Näin siis käynnistyi työsuhteeni Toiskan tallin kanssa.
Aika näyttää, mitä tulevaisuus tuo
Vuodet yrittäjänä toivat mukanaan myös haasteita. Työn ja levon tasapaino ei aina ollut kohdallaan, ja nyt elämä on jälleen käännekohdassa. Rasitusvamma vasarakädessä ja työauton hajoaminen pakottivat Helin pysähtymään. Tällä hetkellä kengitys on jälleen harrastus, tapa pitää taito ja into elossa. Sairauslomalla ollessaan Heli kartoittaa tukimuotoja, joihin aivovamman saanut voi olla oikeutettu.
– Tiedän, että se voi olla pitkä ja kivinen tie. Aika näyttää, mihin se johtaa.
Heli toteaa, että vammautumisensa jälkeen hän halusi ensisijaisesti keskittyä ammatin hankkimiseen. Hän tiedosti, ettei hän samaan aikaan kykene sekä täysipainoiseen opiskeluun että aivovamman saaneen tukimahdollisuuksien selvittämiseen.
Sopiva auto on välttämätön ”työkalu” pitkin maakuntia kulkevalle kengityssepälle, eikä Helillä juuri nyt ole taloudellisia mahdollisuuksia korjata vanhaa tai ostaa uutta.
– Ilman työautoa en pääse tekemään työtäni, sillä autossa kulkee mukanani pieni sepän paja. Olisi kuormittavaa kulkea ajoneuvolla, johon paja ei mukaan mahtuisi, sillä silloin työn joitakin osa-alueita ei voisi tehdä joko lainkaan, tai ei ainakaan hankaluuksitta. Aivovamman kanssa ei kannata tietoisesti tehdä asioista itselleen hankalia.
Yksi vaikeimmista hetkistä oli Toiskan tallille soitettu puhelu, jossa Heli kertoi joutuvansa jättämään – ainakin tällä erää – työnsä.
– Itku oli koko ajan kurkussa.
Vastaus jäi kantamaan.
– Toiskan tallien Teea sanoi, että rakkaus ei yksin kanna kaikkea. Vaikka rakastaa työtään, tarvitaan myös rahaa, välineitä ja jaksamista. Ja hän sanoi, että jos elämäntilanteeni muuttuu, voin palata. Voimme jatkaa siitä, mihin jäimme.
Heli hymyilee muistoa ajatellessaan.
– Parempaa ja motivoivampaa asiakassuhdetta ei voisi olla. Hän tietää, että teen työtä sydämelläni.
Ja juuri se innosta palava sydän, joka on kantanut tähän asti, kantaa myös eteenpäin – tavalla tai toisella.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuvat: Jouni Kilpeläinen