Julia Närväsen elämä pysähtyi, kun hän kaatui kotonaan. Kaatumisen syy ei selvinnyt koskaan. Toipuminen on ollut täynnä kipua, pelkoa ja epätietoisuutta, mutta myös rakkautta, kiitollisuutta ja uudenlaista yhteyttä omiin lapsiinsa.
Oli tavallinen toukokuinen perjantaiaamu viitisen kuukautta sitten. Kello oli vähän yli seitsemän, kun keittiöstä kuului kova kolahdus. Julia Närvänen löytyi lattialta tajuttomana. Korvasta vuoti verta. Onni oli, ettei hän ollut yksin kotona, vaan nuorimmaisen lapsen isä oli paikalla. Ellei apua olisi heti saatu hälytetyksi, on mahdotonta varmuudella tietää, olisiko Julia enää kokemastaan kertomassa.
– Olin saanut kallonmurtuman, kasvo- ja kuuloluiden murtumat sekä kaksi tapaturmaista aivoverenvuotoa. Herätessäni sairaalassa en ymmärtänyt, mitä oli tapahtunut. Aivovammani diagnosoitiin tuolloin keskivaikeaksi, ja kuuloa oli vasemmassa korvassani jäljellä vain viisi prosenttia, Julia kertoo.
Sairaalassa hän oli ainoastaan viisi päivää. Fyysiset kivut olivat kovia, mutta henkinen kipu ehkä vielä sitäkin rankempaa. Erityisesti hahmottaminen, muisti ja puheentuotto olivat alkuvaiheessa vaikeita.
– Siitä alkoi tämä helvetti. Siihen liittyi toipuminen fyysisistä oireista, pahoinvoinnista ja kivusta. Pahinta oli kuitenkin kaatumisen syyn selviämättömyydestä jäänyt epätietoisuus ja pelko. Pelkäsin, ja pelkään edelleen, huomista. Onko sitä vai ei, hän sanoo hiljaa.
Elämä uusiksi
Myöhemmin kävi ilmi, että Julia oli jo kaatumistaan edeltävänä päivänä lähettänyt omituisia viestejä työkavereilleen. Siitä hän ei itse muista mitään. Myös viikot tapaturman jälkeen ovat Julian muistikuvissa pirstaleisia. Päänsärky, pahoinvointi, huimaus ja kuulo-ongelmat varjostivat kaikkea.
– Ajattelin, että kesä on pilalla. Että elämä on pilalla.
Näin ei kuitenkaan ollut. Kun arki pysähtyi, Julia ja hänen kolme lastansa lähentyivät entistäkin tiiviimmäksi kokonaisuudeksi.
– Olen aina ollut aktiivinen: harrastanut kamppailulajeja ja tanssia sekä tehnyt vuorotyötä hoitajana. Myös lapset ovat kulkeneet omissa harrastuksissaan, ja arkemme on ollut juoksemista paikasta toiseen. Nyt me vain olimme. Lähdimme bussilla jäätelölle tai kävimme äitini ja hänen aviomiehensä kanssa Pori Jazzeilla ja kesämökillä Naantalissa. Lapset halusivat olla lähelläni koko kesän.
Lapset oppivat ottamaan vastuuta aivan uudella tavalla. He miettivät varotoimia myös siltä varalta, ettei äiti heräisikään aamulla.
– Se oli kamalaa, mutta toisaalta se teki heistä uskomattoman vahvoja. Heistä tuli minun kuntouttajiani. Ilman heidän sähläystään, touhuaan ja elämänenergiaansa en olisi toipunut näin hyvin.
Elokuussa, vajaat kolme kuukautta tapaturman jälkeen, Julia kävi neuropsykologisissa tutkimuksissa. Tässä vaiheessa diagnoosi aleni lieväksi aivovammaksi. Magneettikuvissa näkyi edelleen vammoja oikeassa ohimolohkossa – eli alueella, joka vaikuttaa muun muassa tarkkaavuuteen ja tunteiden säätelyyn.
– Olen aina ollut vilkas ja puhelias, mutta nyt aivovamman myötä jo aiemmin diagnosoidun ADHD:n piirteeni korostuivat.
Kahden aiemmassa kuvassa näkyneen tapaturmaisen aivoverenvuodon lisäksi kuvissa näkyi kolmaskin vuotokohta. Lääkärillekin oli mysteeri, miksi ja milloin se oli ilmestynyt.
Työhön palaaminen osa toipumista
Julia tiesi, että haluaa takaisin töihin. Hän palasi hoitajan tehtäviinsä yliopistolliseen keskussairaalaan 50 prosentin työajalla. Haastatteluhetkellä takana oli kolme työvuoroa.
– Työ on iso osa minua. Pelkkä ajatus potilaista ja vaativasta osastotyöstä motivoivat. Halusin todistaa itselleni, että pystyn – että olen se sama raudanluja ammattilainen kuin aiemminkin.
Ensimmäinen työvuoro jännitti valtavasti. Jo muutaman kuukauden aikana esimerkiksi tietokoneohjelmat olivat muuttuneet, ja kirjaamiskäytännötkin olivat erilaisia. Itse työ alkoi kuitenkin heti sujua.
– Kun kirjasin ensimmäisen kerran potilastiedot oikein, olin ylpeä itsestäni. Tiesin, että toipumiseni on alkanut.
Julia työskentelee seitsemän tuntia neljänä päivänä viikossa. Työpäiviksi valittiin sekä tiistai ja keskiviikko että lauantai ja sunnuntai. Koska maanantaisin on hänen nelivuotiaansa harrastuspäivä ja torstaina hänen omansa, eivät voimavarat riittäisi noina päivinä sekä työhön että harrastamiseen.
– Lisäksi teen vain iltavuoroa, jotta saan ottaa aamut rauhallisesti. Aiemmin osastolla tekemäni vastuualueet ja osallistumiseni koulutuksiin on pantu tauolle. Nyt keskityn perushoitotyöhön ja saan aiempaa enemmän toteuttaa kiireetöntä ja läsnä olevaa otetta. Vamman tuoman kokemuksen myötä voin tehdä sitä, missä vankka työkokemukseni on parhaimmillaan. Jos kuntoutumiseni etenee odotetusti ja toivotusti, kenties seuraava askel ovat aamuvuorot. Katsotaan – hiljaa hyvä tulee!
Oma vammautuminen ja potilaan rooliin joutuminen on myös antanut uudenlaisen näkökulman muihin potilaisiin.
– Nyt ymmärrän paremmin kipua, pelkoa ja turhautumista. Minä tiedän, miltä tuntuu, kun huominen on epävarma. Minä tiedän, mitä kipu on. Minä tiedän, miksi välillä esimerkiksi syöminen pitää tehdä oudosti. Tiedän, että sekin voi olla vain kompensaatiokeino, kun asioita ei juuri sillä hetkellä pystykään tekemään totutulla tavalla. Esimerkiksi murtuneen leukani vuoksi en itse pystynyt syömään normaalisti, joten käytin lääkemukia apunani ruokailussa. Ulkopuolisista tämä vaikutti varmasti tosi kummalliselta.
Uusi arki
Syksyn aikana Julia on palannut myös harrastuksiinsa, tosin sovelletusti.
– En voi enää harrastaa cheerleadingiä tai kamppailulajeja, mutta tanssi on edelleen osa elämääni. Se on kuntouttavaa – vaikka joskus vasen ja oikea menevätkin sekaisin, eikä keho aina tottele.
Tanssisalilla Julia saa olla oma itsensä.
– Jos teen jotakin hassusti, kukaan ei välitä. Siellä on turvallista opetella taas liikkumaan ja hakea itselleni sopivaa liikuntamuotoa. Sen tiedän, että mikään joogatyyppi minä en ole, Julia nauraa.
Kuulo, joka aluksi lähes katosi, on palautunut liki ennalleen. Myös lapset ovat kasvaneet henkisesti ja rauhoittuneet. Sisarukset eivät enää kinaa turhasta. He ymmärtävät nyt, miten nopeasti elämä voi muuttua – tai jopa katketa.
– Kun sain ajokortin takaisin, pienin nelivuotiaani huusi innostuneena: ’Äiti on parantunut!’ Se oli liikuttava hetki. Tajusin, että heidänkin harteitaan oli painanut valtava huoli.
”Ilman lapsiani en olisi tässä”
Julia puhuu paljon kiitollisuudesta, vaikka huoli huomisesta kaihertaakin edelleen takaraivossa.
– Lapset ovat olleet suurin syy nopeaan kuntoutumiseeni. Heidän ansiostaan olen jaksanut hoitaa arjen asiat, hakea kuntoutusta ja selvittää paperisotaa Kelan kanssa. Ilman heitä en olisi näin pystyväinen kuin mitä nyt olen.
Työyhteisön tuki on ollut toinen suuri voimavara. Työterveysneuvottelut, ymmärtäväinen esihenkilö ja kollegat ovat tehneet työhön paluun helpoksi.
– He ottivat minut vastaan lämpimästi. Työkaverini ovat todella iloisia palaamisestani. He kertovat kaivanneensa minua, upeaa huumoriani ja kaikkia niitä kommelluksia, joita lapsiperhe-elämä minulle tarjoaa.
Julia tietää, ettei elämä ole enää samanlaista kuin ennen – mutta se ei tarkoita, että se olisi huonompaa.
– Olen oppinut pysähtymään. En enää juokse koko ajan, vaan kuuntelen itseäni. Aivovamma vei minulta paljon, mutta se antoi myös mahdollisuuden nähdä, mikä on tärkeää: olen elossa! Kuuloni on lähes palautunut, voin tanssia, tehdä työtäni ja saan rutistaa lapsiani joka päivä. Se riittää juuri nyt – siitäkin huolimatta, että pelko tapahtuneesta ei ole täysin hälvennyt, hän sanoo hymyillen.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Markus Eivola