–Sillä hetkellä koko maailma oli avoinna! Olin valmis suuntaamaan kohti uusia haasteita. Kolme päivää myöhemmin makasin tajuttomana metsässä, kertoo Maiju Salminen.
Lastentarhanopettajana työskennellyt Maiju Salminen oli juuri jäänyt pois työstään uupumuksen vuoksi ja kartoitti elämälleen kevyin mielin uusia suuntia.
– Samalla, kun yritin jaksaa määräaikaisen sopimukseni loppuun saakka, mietin, mikä minusta tulee isona. Pohdin, haluanko opiskella lisää omalta alaltani vai haluanko kenties opiskella jotakin ihan muuta. Olin päässyt – mielestäni ikään kuin vahingossa – suoraan lukiosta opettajankoulutukseen, sillä silloisessa kotikaupungissani Raumalla ei oikein ollut muita vaihtoehtoja. Pidin silti työstäni, vaikkei se lapsuuden unelma-ammattini ollutkaan.
On syynsä, miksi Maiju aloittaa tarinansa uupumuksesta ja irtisanoutumisesta.
– Se johtuu siitä, että päätökseni alkaa haistella uusia tuulia toi mukanaan vapauden tunteen. Koin, että maailma on minua varten ja minulla on lupa tehdä tulevaisuudestani ihan mitä vain!
Sitten kohtalo puuttui peliin. Ratsastusretki päättyi onnettomuuteen, jonka seuraukset ovat yhä tänäkin päivänä osa hänen arkeaan.
– Kuulin myöhemmin, että hevoseni oli maastoratsastusretkellä pelästynyt rusakkoa. Hevonen lähti hurjaan laukkaan. En suhteellisen kokemattomana ratsastajana saanut sitä hillittyä, vaan putosin pää edellä tantereeseen. Isku oli niin raju, että kypäränikin hajosi säpäleiksi.
Tajun palatessa Maiju oli hokenut yhtä ja samaa lausetta. ”Mitä täällä tapahtuu, miksi makaan yksin metsässä?” Maiju ei tätä muista. Viimeinen muistikuva on siitä hetkestä, kun hän hevosen harjaan tarrautuneena yrittää pysytellä kyydissä.
Putoaminen aiheutti aivovamman, joka jäi pitkäksi aikaa tunnistamatta.
– Yhtäkkiä en pystynytkään enää mihinkään. Kaikki meni toisin kuin oli ajatellut. Maailmani, jonka piti olla avoinna, menikin täysin kiinni.
Kun kaikki muuttui
Neljä vuotta. Näin pitkään kului, ennen kuin aivovammadiagnoosi tuli. Neljä vuotta yhtä taistelua; taistelua ilman tukea ja ymmärrystä. Oli vain jatkuva, musertava väsymys ja monia neurokirjon haasteita, joita ei ennen ollut ollut. Moni asia, joista Maiju ennen oli nauttinut ja saanut voimaa, olikin yhtäkkiä äärimmäisen kuormittavaa. Entisestä ekstrovertistä tuli hetkessä introvertti, joka kuormittui pienestäkin sosiaalisuudesta. Musiikin kuuntelu aiheutti aistikuormitusta, ja muutaman sivun lukeminen kirjasta nosti kuumeen. Maijulla oli oma tietoisuus siitä, että jokin on muuttunut, mutta kukaan ei tuntunut sitä uskovan.
– Oli kuin seinä olisi tullut vastaan. Kaikki, mihin olin ennen pystynyt, oli yhtäkkiä mahdotonta. Kävin työkokeiluissa ja osallistuin kursseille, mutta ne kaatuivat siihen, etten jaksanut tai etten pystynyt suoriutumaan tarvittavista tehtävistä. Aloin pohtia, olenko laiska tai tyhmä – ihmettelin, miksi en pysty. Lopulta aloin itse ajatella, voisiko oireitteni taustalla olla aivovamma.
Lääkäri vakuutti toisin.
– Musertavinta oli vartin mittainen vastaanottokäynti, jonka päätteeksi lääkäri totesi, että en hänen mielestään vaikuta työkyvyttömältä. Arki ei oikeasti kuitenkaan näyttäydy vartissa. Miten kukaan voi niin lyhyen käynnin perusteella tietää, miltä minusta tuntuu?
Vuosien ajan Maiju sai kuulla olevansa laiska, että epäonnistumiset ja väsymys johtuvat vain hänen persoonastaan tai että hän on masentunut. Oireita ei otettu todesta. Ainoat lääketieteelliset merkinnät olivat aivotärähdys ja kehotus levätä pari päivää. Lopulta oma sinnikkyys ja lainaksi saatu raha mahdollistivat käynnin yksityisellä neurologilla ja sitä kautta lähetteen isompaan kaupunkiin aivovammapoliklinikalle. Laajojen tutkimusten jälkeen löytyi lopulta oikea diagnoosi: aivovamma; tarkemmin sanoen diffuusi aksonivaurio. Diagnoosin saaminen tuntui helpottavalta.
– Moni pelkää aivovamma-sanaa ja pitää sitä leimaavana tai jopa jotenkin hävettävänä. Minulle se oli helpotus. En ollut luulosairas, en kuvitellut oireitani. En kuvitellut, että en jaksa. Diagnoosi tuntui vapauttavalta. Diagnoosini myötä myös läheisten oli helpompi ymmärtää minua. Ainakin hetken.
Maiju pohtii, että ihmisten on helpompi tajuta erilaisuutta, kun sille on jokin konkreettinen syy. Helpointa on ymmärtää, jos syy on näkyvissä. Silti näkymättömän vammankin diagnoosista oli hyötyä.
– Vaikka sitä ennen yritin selittää samoja oireitani, ei kukaan, ei edes oma perheeni, ymmärtänyt. Virallisen diagnoosin saatuani kehotin heitä lukemaan Aivovammaliiton oppaasta aivovamman oirekuvasta, jonka jälkeen he sisäistivät asian paremmin.
Elämä jatkuu
Vaikka kuntoutuminen edistyy päivä päivältä, vamma ei ole kadonnut – eikä katoa. Vointi aaltoilee. Hyvän päivän jälkeen voi seurata kolme vuorokautta sängyn pohjalla. Edelleenkään aina edes läheiset ymmärrä näkymätöntä vammaa.
– Siitä tulee nyt yhdeksän vuotta, mutta edelleenkään oma perheenikään ei aina ymmärrä – tai varsinkaan nyt ei ymmärrä, kun olen kuntoutunut lähtötilanteesta. Ulkoisesti olen täysin sama Maiju kuin ennen onnettomuuttani. Koska läheiseni eivät vietä aikaa kanssani 24/7, eivät he näe väsymystäni. En edes soita heille ollessani uupunut, vaan silloin lepään omassa rauhassani. Piilossa muulta maailmalta.
Diagnoosin jälkeen kului vielä vuoden päivät, ennen kuin alkoi tapahtua. Maiju näki työpaikkailmoituksen, jossa haettiin osa-aikaista pihatyöntekijää. Jo pelkästään taloudellisista syistä Maiju ei missään vaiheessa harkinnut eläkkeelle hakeutumista.
– Hain, ja kerroin heti hakiessani vammastani ja sen tuomista rajoitteista. Pomo oli ymmärtäväinen ja sain paikan. Sitäkin työtä tehdessäni olin jatkuvasti väsynyt, mutta se oli kuitenkin aivoille lempeämpää kuin moni muu työ, joten pärjäsin siinä, eikä ylirasittumista tullut samalla tavalla kuin aiemmin.
Niihin aikoihin Maiju tapasi mukavan miehen, jonka perässä hän muutti lopulta Lahteen. Lahdessa Maiju pääsi heti työkokeiluun kahvilaan, mutta varsin nopeasti kävi selväksi, ettei hälyinen kahvilaympäristö ollut sopiva paikka. Sen jälkeen alkoi työkokeilu nykyisessä työpaikassa taide- ja päivätoimintakeskuksen ohjaajana. Työsuhde jatkui aluksi palkkatuettuna ja sittemmin normaalina työsuhteena.
Työ tuntuu tärkeältä, mutta se vaatii veronsa.
– Rakastan työtäni ja ihmisiä, joiden parissa työskentelen. Silti jokainen työpäivä on ponnistus, jonka jälkeen tarvitsen lepoa. Olenkin pohtinut, voisinko saada jostakin jonkinlaista korvausta, jotta saisin riittävän toimeentulon hieman vähemmällä rehkimisellä.
Vapaaehtoistyöstä merkitystä
Rakkaus ihmisiin, musiikkiin, luontoon ja kirjoittamiseen antaa voimaa. Esimerkiksi kuoroharjoitukset voivat väsyttää, mutta ne myös kuntouttavat. Kirjoittaminen on keino jäsentää omia kokemuksia ja se mahdollistaa, että joku muu saisi niistä lohtua.
Kokemusten jakamisen ja muiden tukemisen vuoksi hän on mukana aivovammayhdistystoiminnassa. Maiju haluaa puhua, kirjoittaa ja vaikuttaa.
– Olin niin pitkään yksin vammani kanssa. En tiennyt, että apua olisi ollut tarjolla – ja nyt haluan tehdä kaikkeni, ettei kenenkään muun tarvitsisi olla yksin. Että näkymätön vamma tulisi näkyväksi.
Maiju on jälleen – mahdollisesti – matkalla kohti uutta. Tulevaisuus voisi olla kenties viestintää tai aikuisopettajan työtä. Mahdollisuuksia on, kunhan uskaltaa.
– Jos pitäisi valita yksi sana, jolla kuvailla itseäni, se olisi opettaja. En tiedä, pystynkö enää tulevaisuudessa työskentelemään hälyisissä päiväkodeissa tai alakouluissa. Toisaalta haluaisin kyllä uskaltautua sitä vielä kokeilemaan, sillä kuntoutuminen on edennyt hyvin, ja kuntoudun edelleen koko ajan. Jos se ei enää onnistu, myös aikuisten parissa opettajana työskentely tuntuisi hyvinkin omalta. Lisäksi haluan jatkaa aivovammatietoisuuden levittämistä, olla mukana muiden aivovammautuneiden ihmisten arjessa omien kokemusteni kautta. Haluan jakaa sen, mitä olen oppinut. Haluan antaa toivoa.
Maiju onkin oppinut monia tärkeitä asioita.
– Ensinnäkin, ettei väsymystä pidä liikaa pelätä. Aivojen kuntouttamista voi verrata fyysisen kunnon kohentamiseen; jos rapakunnosta aloittavan tavoitteena on maratonin juokseminen, siihen tuskin yltää pelkällä levolla. Toisaalta hyvää tulosta ei tule siitäkään, jos rapakuntoinen yrittää heti ensimmäisellä treenikerralla juosta kymmenen kilometriä. Kuntoutuminen on levon ja rasituksen tasapainoa.
–Toiseksi kuntoutumiseen ei ole varsinaista deadlinea. Niin kauan kuin henki pihisee, useimmissa aivovammatapauksissa jonkinasteinen kuntoutuminen voi olla mahdollista sinnikkäällä työllä. Aivot ovat elämämme loppuun saakka kykeneväiset muovautumaan ja luomaan uusia yhteyksiä. Aivovammasta kulunut aika, passiiviset vuodet tai ikääntyminen saattavat kyllä vaikeuttaa ja hidastaa niitä prosesseja, eivätkä kaikki kuntoudu esimerkiksi takaisin työkykyisiksi. Mutta kun tavoitteet asettaa tarpeeksi pieniksi ja realistisiksi, niihin on myös mahdollista yltää. Tavoitteeksi ei tarvitse, eikä ehkä kannatakaan, asettaa paluuta entiseen. Sen sijaan asettamalla tavoitteeksi löysällä aikataululla pieniä asioita, voi parantaa omaa jaksamistaan ja elämänsä laatua. Lopulta voi käydä niinkin, että jossain vaiheessa huomaakin ylittäneensä tavoitteensa moninkertaisesti.
Omasta kokemuksensa pohjalta Maiju tekee näkyväksi sitä, mikä muuten voisi jäädä piiloon. Hän osoittaa, että vaikka elämä ei mene aina niin kuin ajattelee, voi siitä silti tulla oikein hyvää!
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Maiju Salmiselta
Kuvateksti:
–Kuoron esiintymisasun kimallus saa arjen murheet unohtumaan hetkeksi, Maiju Salminen iloitsee.