On heinäkuun loppupuolen lämmin ja aurinkoinen päivä. Istumme Sievissä sijaitsevan kesäasunnon terassilla. Syömme juttelumme lomassa Erkki Koivulan valmistamaa lohikeittoa. Jälkiruoaksi Mirja Koivula paistaa vohveleita, jotka tarjoillaan mansikkahillon, kermavaahdon ja kahvin kera. Todellista arjen luksusta! Yhdeksän vuotta sitten heinäkuussa Mirja istui samaisella terassilla, kun puhelin soi ja koko Koivulan perheen elämä muuttui lopullisesti.
Heinäkuun neljäntenä vuonna 2016 Mirja Koivulan kesän ainoa lomaviikko oli alkamaisillaan. Hän vietti sitä lastensa ja äitinsä kanssa perheen kesäasunnolla, Mirjan äidin kotitalolla, Sievissä. Seinäjoella oli juuri päättynyt Provinssirock-tapahtuma, jonka jälkimainingeissa puhtaanapito oli merkittävässä roolissa. Erkki Koivula työskenteli katuja puhdistavan ison työkoneen kuskina – eli 70-luvun tietoiskusta tutun lakaisin-lakaisinkoneen kuljettajana. Erkin oli määrä aloittaa loma heti, kun Provinssi olisi siivottu pois. Hänen pitkä ja työntäyteinen viikonloppunsa oli jo lähes pulkassa, ja ennen kesälomaa oli vielä vuorossa työkoneiden puhdistus. Koska koneen osat olivat painavia, nosti Erkki esimiehensä kanssa lakaisimia pitelevää ritilää, jotta koneen saisi kunnolla putsattua painepesurilla.
Kun ritilä oli nostettu ja lukittu, jäi Erkki putsaamaan konetta. Koko ylävartalo oli koneen alla. Sitten kuului kirskahdus – ääni, joka tulee metallin hankautuessa metallia vasten. Lukitus oli jostakin syystä pettänyt, ja koko ritilä putosi puolen metrin korkeudelta suoraan Erkin päähän. Isku tuli voimakkaimmin vasemman korvan taakse.
Kukaan ei tiedä, mistä Erkki sai sellaisen adrenaliiniryöpsäyksen, että onnistui nostamaan ritilää tarpeeksi päästäkseen sen alta pois. Tätä ei mies itsekään muista. Hän käveli muutaman kymmenen metriä sinne, missä esimies ja muut työntekijät olivat hokien ”tuleeko päästäni verta”. Muut huomasivat heti, että nyt oli sattunut jotakin, asettivat Erkin maahan makaamaan ja soittivat ambulanssin. Matka vei suoraan Seinäjoen keskussairaalan teho-osastolle.
– Tuossa vaiheessa puhelimeni soi. Soittaja oli mieheni Erkki. Hän totesi, että olen tässä teholle menossa, on sattunut tapaturma, päähäni on pudonnut imulakaisukoneen puhdistusritilä, kertaa Mirja.
Tuota puheluakaan ei Erkki muista soittaneensa. Sairaalassa vierähti aikaa neuroteholla, neurologisella osastolla ja lopuksi kuntoutusosastolla.
– Muistan, kun vein ensimmäistä kertaa mieheni vessaan hoitajan kanssa. Huomasin heti Erkin kropan raskauden ja sen, että se kallistui vasemmalle. Tiesin, että tämä ei ole hyvä merkki. Jouduin auttamaan häntä esimerkiksi suihkussa ja muutoinkin. Lopulta aiemmin terve ja hyväkuntoinen mies lähti rollaattoriin tukeutuen kotiin. Siinä vaiheessa minä romahdin.
Toviksi takaisin töihin
Erkki palasi töihin jo onnettomuuskesän syksynä. Ensimmäiset kuukaudet hän teki osapäivätyötä, mutta tammikuusta 2017 alkaen täyttä päivää.
– Tiesin heti, että tämä ei tule päättymään hyvin. Diagnoosia ei vielä tuolloin ollut, sillä Seinäjoella tehdyissä pään kuvauksissa ei löytynyt selkeitä muutoksia, ja siksi olimme molemmat yhtä pihalla tapahtuneesta. Erkki oli koko ajan hurjan väsynyt, eikä hän työpäivän jälkeen jaksanut tehdä mitään, Mirja toteaa.
Pariskunnan aavistus oli oikea. Syksyllä 2017 Erkki väsähti töissä niin rajusti, että esimies toimitti voipuneen miehen päivystykseen. Silloin neurologi laittoi lähetteen Tampereen aivovammapoliklinikalle. Tämän myötä TAYS diagnosoi keskivaikean aivovamman ja laaja-alaisen aksonivaurion laajempien ja parempien päänkuvien ja oireiden perusteella. Osa neuropsykologisista testeistä jouduttiin keskeyttämään, kun mies nukahti kesken testien. Erkki sai pitkään Kelan kustantamana vaativana lääkinnällisenä kuntoutuksena neuropsykologista kuntoutusta.
– Viimeinen kontrolli neurologisella taisi olla vuonna 2019. Silloin todettiin, että tilanne on stabiili ja nyt keskitytään arjessa pärjäämiseen. Samana vuonna otettiin kantaa ajokykyyn, mutta sitä ei todettu olevaksi. Minulla ei ole edelleenkään ajokorttia väsymykseni ja kognitiivisten oireitteni vuoksi. Samoihin aikoihin minulle myönnettiin työeläke, Erkki kertoo.
Vakuutustaisto oli kuitenkin vasta alkamassa. Se kesti vammautumishetkestä laskettuna yhdeksän vuotta, nuorimpien lapsien koko lapsuuden. Koska rahatilanne ei ollut kaksinen, säästi perhe kaikessa mahdollisessa. Esimerkiksi juustoksi valikoitui aina edullisin mahdollinen palajuusto. Nyt Istumme Erkin ja Mirjan kanssa samaisen kesäkodin verannalla kuin missä Mirja oli jo onnettomuuspäivänä lomaansa aloittelemassa. Tänä vuonna maaliin saatu vakuutuskiista päättyi Koivuloiden kannalta onnelliseen lopputulokseen.
Taistelu alkaa
Mutta palataanpa vielä vuoteen 2019.
– Kun Erkki sai eläkepäätöksen, jäi jonkin tilanteessa kaihertamaan takaraivoon. Halusimme vielä toisen lääkärin lausunnon siitä, ovatko Erkin oireet selkeästi ja vain aivovammasta johtuvia. Menimme kesälomallamme yksityiselle neurologille, joka varmisti mieheni tilanteen pikaisesti. Samalla meille todettiin, että koska kyseessä on työtapaturma, eläkkeen pitäisi tulla työnantajan vakuutuksesta. Lisäksi Erkille kuuluisi pysyvän haitan korvaukset ja ansionmenetyskorvaukset, Mirja kertoo.
Mirja oli tehnyt jo tätä ennen vakuutusyhtiöön pari hakemusta ja valitukset niiden kielteisistä päätöksistä muutoksenhakulautakuntaan, mutta ne kaikki tulivat bumerangina takaisin. Vaatimukset tyrmättiin nopeasti ja yksiselitteisesti.
– Muistan, miten raskasta oli, kun posti kantoi kielteisiä päätöksiä kotiin. Itkuhan siinä pääsi. Vaikka kyseessä oli työtapaturma, ei vakuutusyhtiön mukaan heillä ollut mitään korvattavaa. Se oli musertavaa luettavaa. Erkki oli työstä pois jäätyään ensiksi Kelan sairauspäivärahalla, sen jälkeen työttömyyskassan päivärahoilla ja lopuksi työttömyyskorvauksella, ennen kuin hänelle myönnettiin ensiksi puolikas ja sitten täysi työeläke, Mirja kertoo.
– Eläkkeen myöntäminen helpotti jo jonkin verran taloudellisesti, sillä nyt tiesin saavani yhdeltä taholta toimeentuloa säännöllisesti. Kuitenkin maksajataho oli väärä, enkä ollut saanut mitään korvauksia. Tämä tuntui epäreilulta, Erkki sanoo.
– Myönnän, että herätti katkeruutta, kun vakuutuskorvaushakemuksemme hylättiin toisensa jälkeen. Lapsemmekin oppivat jo nuoresta, että tämä ei ole reilua ja että oikeudenmukaisuus on hyve. Nuorin lapsemme oli tuolloin eskarissa ja vanhin teini-iässä, Mirja toteaa.
Juristi totesi Erkin tapaukseen tutustuttuaan, että oikeutta kannattaa lähteä peräämään. Hän kehotti Koivuloita miettimään, jatkavatko he mieluummin elämäänsä sen hetkisessä arjessa, vai ovatko valmiita uhraamaan elämästään mahdollisesti vuosia sekavaan ja raskaaseen prosessiin, jonka lopputuloksesta ei ole takeita.
– Jälkikäteen ajateltuna lienee hyvä, ettemme osanneet edes ajatella mahdollista häviötä. Häviöhän voisi tulla hyvinkin kalliiksi. Tämä kannattaa ennen juristin palkkaamista ottaa huomioon: häviö on mahdollinen, ja se todennäköisesti suistaa perheen kuin perheen talouden katastrofin partaalle. Juuri tämän vuoksi juristit tekevät ennen jutun ottamista taustatyötä. He analysoivat, onko todennäköisempää voittaa juttu kuin hävitä, Mirja pohtii.
– Meille ei ollut niinkään merkitystä rahallisilla seikoilla vaan sillä, että saisin oikeutta. Suomessa on laki, jota olisi noudatettava, mutta voittoa tavoittelevat vakuutusyhtiöt yrittävät aivan liian usein löytää vammautuneen ihmisen kustannuksella porsaanreiän, jottei heidän tarvitsisi maksaa. Me vammautuneet olemme pelinappuloita. Itse en olisi jaksanut ryhtyä mihinkään, ellei Mirja olisi hoitanut käytännön asioita ja koko perhe olisi tukenut taisteluani, Erkki toteaa.
Koivuloitten juristi totesi, että hoidetaan alku pois alta nopeasti: tehdään lyhyt ja ytimekäs valitus sekä vakuutusyhtiöön että muutoksenhakulautakuntaan – joista todennäköisesti tulee hylkäävät päätökset – ja keskitytään vakuutusoikeuteen. Tämä oli kustannustehokkain ratkaisu.
– Ja näin etenimme. Vuodet vierivät ja arki jatkui. Asia kaihersi koko ajan jossakin takaraivossa. Kun juttu eteni vakuutusoikeuteen, oli se mielessä entistä useammin. Erkin ei tarvinnut käydä lisätutkimuksissa, sillä papereita oli niin yliopistollisesta sairaalasta, yksityiseltä neurologilta kuin työeläkeyhtiöltäkin sivutolkulla, Mirja kertoo.
Asia jumitti vakuutusoikeudessa pari vuotta. Välillä lapsetkin kyselivät, eikö vieläkään kuulu mitään. Odottelu jatkui. Arki jatkui.
– Kun juristi soitti päätöksestä, kaikki lapsemme olivat sattumalta juuri tuolloin kotona, Mirja kertoo.
– Juristini totesi, että istu, nyt on hyviä uutisia: olemme voittaneet vakuutusoikeudessa. Kun kerroin asian perheelleni, itkin. Itkin ensimmäistä kertaa vammautumiseni jälkeen. Myös toiseksi vanhin lapsemme itki, Erkki muistelee.
Voiton jälkeenkin lisäkäänteitä
Erkki toteaa, että vaikka voitto oli tärkeä, oli kolikon kääntöpuolella myös haikeutta.
– Olin kaikesta huolimatta elätellyt toivoa, että jonakin päivänä palaisin töihin. Nyt oli virallista, että en ihan oikeasti ole työkykyinen. Olen aina pitänyt työskentelystä, joten vaikka olinkin jo sinut vamman kanssa, oli silti vaikea hyväksyä, että ihan oikeasti olen eläkeläinen nelikymppisenä.
Voitto vakuutusoikeudessa tuli vuosi sitten elokuussa. Kaikki – juristi mukaan lukien – olettivat, että nyt asiat etenevät nopeasti ja omalla painollaan, kunhan ansionmenetykset korkoineen on saatu lasketuksi. Toisin kävi! Joulu alkoi lähestyä, ja perhe odotti haittakorvausta. Erkki soitti vakuutusyhtiöön ja hoputteli, voisiko se tulla perheelle joululahjaksi.
– Asia oli jossakin työryhmässä – olivat olleet ymmällään häviöstään. Haittakorvaus maksettiin kuitenkin jouluksi, Erkki kertoo.
Ansionmenetyskorvauksia korkoineen kuitenkin pohdittiin pitkään ja hartaasti, ja asioita alettiin käydä uudelleen läpi vammautumishetkestä alkaen. Tämän vuoden maaliskuussa vakuutusyhtiöstä soitettiin Erkille, että työkykyselvitys olisi vielä tehtävä. Koivulat käskivät vakuutusyhtiötä hoitamaan asian Erkin asianajajan kautta.
– Juristi ilmoitti vakuutusyhtiöön, että Erkki on valmis työkykyselvitykseen, jos he sitä vielä vaativat. Opimme, että kun juristi on palkattu, kannattaa kaikki kierrättää hänen kauttaan. Muutoin on vaarana, että yksikin väärä sana voi muuttaa tilanteen huonompaan suuntaan, Mirja puuskahtaa.
Lopulta Erkki sai työkykyselvitystä varten maksusitoumuksen ”puolueettomalle neurologille” – kuten vaatimuksena oli.
– Tulostin kirjastossa taustamateriaalia ainakin sadan sivun verran, joten emme lopulta olleet tästä kovin huolissamme, Mirja selvittää.
Neurologi totesi hyvin nopeasti, että työkykyä ei ole jäljellä.
– Mietinkin jo, että jos minut todetaan edes osittain työkykyiseksi, panenko henkilökohtaisen avustajani ajamaan koneita – ammattinanihan oli suurien työkoneiden ajaminen, eikä minulla enää aivovammani vuoksi ollut ollut ajokorttia useampaan vuoteen, Erkki lohkaisee.
– Puolueettoman neurologin lausunnon jälkeen tapaturmaeläkkeen määrää pohdittiin vielä jossakin lautakunnassa. Lopulta tuli päätös, että eläke maksetaan täysimääräisenä. Onhan tämä byrokratia todella hullua, Mirja kummastelee.
– Kiitän sydämestäni puolisoani ja perhettäni, sillä ilman heidän tukeaan en olisi selvinnyt kaikista näistä kiemuroista, joihin vuosien varrella olemme joutuneet.
Viimeisen taiston Erkki kävi verotuksen kanssa, sillä vakuutusyhtiö ei kysynyt verokorttia korvaussummaa varten, vaan maksoi sen itse päättämänsä pidätysprosentin mukaan. Onneksi prosentti oli liian suuri, joten sen sijaan, että Erkki olisi joutunut maksamaan lisäveroja, hän saikin rahaa takaisin.
– Mutta oli oma hommansa, että saimme tämänkin byrokratian kiemuran juristin avulla selvitettyä, Mirja sanoo.
Koivulat toteavat, että raha ei ole koskaan ollut perheessä keskeisessä roolissa, mutta on silti helpottavaa, ettei jokaisella ruokakauppakäynnillä tarvitse olla laskinta mukana varmistamassa, riittävätkö rahat varmasti päivän ruokaostoksiin.
– Kuten alussa kerroin, ostimme näiden vuosien aikana aina kaikkien halvinta palajuustoa. Kun oikeus lopulta voitti, törsäsimme valmiiksi viipaloituun edamiin. Poikamme totesi, että ai nyt sitä sitten ostetaan oikein porvarijuustoa, Mirja nauraa.
Mirja ja Erkki toteavat, että heidän perheessänsä on aina vallinnut syvä kiintymys, mutta vakuutustaisto hitsasi heidät entistäkin tiiviimmin yhteen. Koivulat selvisivät – ja he toivovat, että muutkin aivovammautuneet ihmiset perheineen pärjäisivät, ja vieläpä vähemmällä väännöllä kuin mitä heidän vuosiinsa mahtui.
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen