Oli aamu. Kaj Kunnas seisoi kotonaan ja pesi hampaitaan. Vaimo oli työmatkalla Lontoossa ja tyttäret olivat jo lentäneet maailmalle, joten kotona ei ollut muita. Aamuinen hampaidenpesuhetki oli arkisin mahdollinen. Oli tiistai 24.5.2016 kello 7.42.
– Yhtäkkiä hampaita pestessäni huomasin, että kuola valuu omituisesti pitkin leukaani. Minulla ei ollut minkäänlaisia kipuja, eikä muutenkaan tavallisesta poikkeavia tuntemuksia – mieleeni nousi ainoastaan oivallus, että nyt jotakin on vinossa, legendaarinen urheilutoimittaja Kaj Kunnas kertoo kymmenen vuoden takaisesta toukokuisesta aamustaan.
Kun hetken kuluttua deodoranttipurkki ei enää osunut hyllylle ja puhe muuttui sekavaksi mongerrukseksi, hän ymmärsi, että kyse oli jostain vakavasta. Keho ei edelleenkään varoittanut mistään kivulla.
– Katsoin peiliin ja yritin puhua itselleni. Puolessa minuutissa sanat hävisivät käytännössä kokonaan.
Hän käveli reippaasti naapuriin ja sai hädin tuskin – omien sanojensa mukaan – sönkötettyä jotakin, joka etäisesti saattoi muistuttaa sanaa ”aivoinfarkti”. Naapurit tarttuivat rivakasti puhelimeen ja soittivat hätänumeroon 112. Ambulanssi tuli nopeasti ja oli paikalla kello 7.50 – yhdeksän minuuttia ensioireiden alkamisesta. Vuorossa olleet ensihoitajat Markus ja MarIa tutkivat Kaitsun pupilleja ja tiedustelivat, onko tämä juonut alkoholia. Kun mies pyöritti päätään ja yritti sanoa jotakin kieltävää, diagnosoitiin välittömästi aivoinfarkti. Kello oli vähän yli kahdeksan, kun hän oli jo matkalla Meilahteen. Kun oli kulunut 1 tunti ja 17 minuuttia ensimmäisistä oireista, oli liuotushoito Meilahden sairaalassa jo käynnissä. Kello oli 8.59.
– En käytännössä ennen tätä edes tiennyt, mikä aivoinfarkti on.
Sairaalassa yksi kohtaaminen jäi erityisesti mieleen. Hoitaja, jonka nimeksi Kaitsu kertoo Iso-Arska, katsoi häntä silmiin ja sanoi: ”Kaitsu, sä selviät. Sulla on patasydän.”
– Tuona keväänä Porin Ässät, joiden logossa on korttipakasta tuttu pataässä, oli voittanut jääkiekon Suomen mestaruuden. Hän oletettavasti muisti minut selostamasta loppuotteluita. Vaikka tuolla ei ollut mitään tekemistä lääketieteen kanssa, hänen katseensa ja sanansa rauhoittivat.
Infarkti osui työvälineeseen
Infarkti osui puhekeskukseen. Kehossa oli vain lieviä oireita, mutta puhe – työväline, identiteetti – katosi.
– Olen numerofriikki, joten olin laskenut tuohon mennessä puhuneeni elämäni aikana 7 597 tuntia radiossa ja televisiossa. Yhtäkkiä en tiennyt, onko koko urani nyt tässä.
Kaitsun numerofriikkiyden kunniaksi tässäkin jutussa on, otsikkoa myöten, paljon numerotietoa.
Pahin pelko tuli kuitenkin vasta myöhemmin. Silloin, kun pahin oli oikeasti jo ohi.
– Jälkikäteen on pelottanut. Mitä jos olisin saanut infarktin yöllä? Olisin voinut nukkua ohi koko tilanteen, enkä olisi päässyt ajoissa liuotushoitoon. Tuskin olisin herännyt kohtaukseen, kun kipuja ei lainkaan ollut.
Toipuminen alkoi kuitenkin nopeasti. Neurologit arvioivat, että kaksikielisyys auttoi.
– Kun toinen puhekeskuksen osa meni rikki, toinen otti kopin. Se oli vähän kuin olisi osannut kirjoittaa molemmilla käsillään.
Muutamassa kuukaudessa hän palasi töihin Ylelle, ensiksi puolikkaalla työajalla. Mutta elämä oli jo muuttunut, sillä samaan aikaan tapahtui paljon muutakin. Vaimolla todettiin rintasyöpä ja äiti sairastui. Vastoinkäymiset iskivät lähes yhtä aikaa.
– Silloin ymmärsin, että tänään on maailman tärkein päivä.
Kaitsu irtisanoutui Yleltä ennen kuin oli pakko. Päätös syntyi oivalluksista, joihin hän oli useasti työssään törmännyt.
– Urheilussa oppii lauseita, jotka jäävät mieleen. ”Muutu, ennen kuin on pakko.” ”Jos mikään ei muutu, elämä pysähtyy.”
Nykyään hän tekee vaimonsa kanssa töitä omassa yrityksessään. Perhe viettää talvet osittain Espanjassa ja on järjestänyt elämänsä uudelleen.
– Ajattelimme ennen, että teemme sitä ja tätä sitten eläkkeellä – mutta mitä jos sitä ”sitten eläkkeellä” -aikaa ei tulekaan?
Paitsi pitkä ura, myös äkillinen sairastuminen on tuonut elämään uusia avauksia ja ajatusmalleja.
– Nuorempana tärkeintä oli, että Suomi voittaa ja tulee mitaleita. Jos kultaa – tai vähintäänkin mitaleita – ei tullut, menivät kisat mielestäni penkin alle. Nykyään voittamisen sijaan tärkeintä on ihmisten kohtaaminen.
Kaitsu on kirjoittanut kirjoja ja tavannut ihmisiä, jotka ovat selvinneet vaikeuksista: sairauksista, menetyksistä, sodasta, mielenterveyden haasteista. Tuorein kirja ilmestyy tämän vuoden toukokuussa.
– Heidän kauttaan olen tajunnut, miten helpolla olen itse päässyt.
Yksi kohtaaminen on jäänyt erityisesti mieleen. Nuori pyörätuolissa istunut mies, jonka jalat oli amputoitu, sattui Kaitsun kanssa jääkiekko-ottelussa samaan jonoon.
– Kysyin, miten jaksat olla noin positiivinen, vaikkei sinulla ole jalkoja. Hän vastasi: ”Mä mietin enemmän, miten moni jaksaa olla niin negatiivinen, vaikka niillä on jalat!” Se kosketti.
Pelko ja kiitollisuus
Aivoinfarkti toi mukanaan uuden tunteen: pelon.
– En ennen pelännyt mitään, mutta nyt tiedän pelosta kaiken.
Pelon rinnalle tuli kuitenkin muita – tärkeämpiä ja jopa isompia – tunteita.
– Kiitollisuus lisääntyi. Olen kiitollinen, että ylipäätään olen elossa ja puhun vielä.
Infarktille ei koskaan löytynyt mitään selittävää syytä. Lääkärien mukaan hän oli perusterve 53-vuotias mies. Kaitsu on oppinut kuuntelemaan kehoaan uudella tavalla – mutta myöntää, ettei se ole aina helppoa. Vuosien varrella on kuitenkin kiteytynyt vajavaisuuden hyväksyntä.
– Olen oppinut hyväksymään, ettei kenenkään tarvitse olla täydellinen. Säröt kuuluvat elämään.
Tämä näkyy myös siinä, miten hän suhtautuu vaikeisiin aiheisiin, kuten kuolemaan, sairauksiin ja menetyksiin.
– Olisin voinut kuolla. Vaimoni olisi voinut kuolla. Olisin voinut jäädä pysyvästi toimintakyvyttömäksi. Mutta näin ei käynyt.
Se ei tarkoita, että kaikki päättyisi aina hyvin. Hän sanoo sen suoraan.
– Paras ei aina voita. Kaikki eivät selviä. Me selvisimme, josta olen kiitollinen.
Kymmenen vuotta myöhemmin elämä näyttää erilaiselta. Enää Kaitsu ei singahtele ympäri maailmaa hetkisen työn viemänä, eikä hän enää ”sitkuttele”.
– En enää ajattele, että elämä alkaa sitten joskus. Sitten joskus eläkkeellä. Nyt on nyt. Nyt pitää elää ja nauttia.
Hän kuvaa itseään etuoikeutetuksi.
– Olen saanut elää helppoa elämää. Ja selvisin tästäkin.
Silti ajatus kuolemasta ei ole enää vieras.
– Olen sinut itseni kanssa. Kaikki ei ole täydellistä, mutta kaikki on valmista.
Hänen viestinsä kaikille on lopulta yksinkertainen ja painava.
– Elä nyt. Muutu, ennen kuin on pakko. Ja muista, että jokainen päivä on mahdollisuus!
Voit katsoa Kaj Kunnaksen videon Youtube-kanavaltamme
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Anton Baer