Viisi vuotta sitten maaliskuussa tuolloin 17-vuotias Veera Uusitalo opiskeli poikaystävänsä Ilmarin kanssa maatalousoppilaitoksessa Kaustisella. Veera oli saanut ajokortin poikkeusluvalla kuukautta aiemmin. Eräänä maaliskuisena yönä, puoli neljän aikaan, he olivat palaamassa ystävänsä synttäreiltä. Veera ajoi. Liikennettä ei yön hiljaisina tunteina juurikaan ollut – korkeintaan yksi auto huristeli vastaan satunnaisesti.
Valitettavasti yksi samaan aikaan hiljaisella tiellä ajanut auto koitui Veera Uusitalon elämän mullistaneeksi kohtaloksi. Vastaan tulleen auton ratissa oli humalainen kuski, joka oli päättänyt lopettaa elämänsä. Hän onnistui aikeissaan, mutta turmassa kuoli välittömästi myös Veeran poikaystävä Ilmari. Veeraa irrotettiin autosta 40 minuutin ajan, ennen kuin vakavasti loukkaantunutta nuorta naista voitiin lähteä kuljettamaan helikopterilla kohti Oulun yliopistollista sairaalaa.
Tapasin Veeran vanhemmat, Jenni ja Tero Uusitalon, muutaman kuukauden kuluttua onnettomuudesta. Vielä tuolloin ei Veeran toipumisesta annettu varmoja ennusteita. Kuntoutuminen oli kuitenkin edennyt huomattavasti suuremmin harppauksin kuin kukaan oli osannut odottaa ja ennustaa. Tuolloin Veera oli jo siirretty kuntoutusosastolle. Ihmeitä siis tapahtuu!
”Veeran ei pitänyt olla elossa. Hänen ei pitänyt enää koskaan ymmärtää tästä maailmasta mitään, eikä tuntea vanhempiaan. Nyt on murrettu jo paljon rajoja. Veeran kuntoutuminen alkoi oletettua nopeammin”, kertoi Jenni-äiti tuolloin.
”Veera tuntee meidät, hän ymmärtää kaiken ja muistaa vanhojakin asioita, muistaa poikaystävänsä ja tämän perheen ja osaa kirjoittaa! Näiden asioiden ei pitänyt onnistua koskaan, eikä ainakaan näin nopealla aikataululla”, Tero-isä totesi heinäkuussa 2020.
Kun Aivoituksen lukija toivoi jatkojuttua Veeran kuulumisista, otin yhteyttä Jenniin.
– Voit kysyä haastattelua häneltä itseltään, hän on kuntoutunut jo niin mahtavasti, että asuu omillaan. Tässä on hänen numeronsa, Jenni-äiti viestitti takaisin aiemmin tänä vuonna.
Huikea toipumiskertomus!
Hajanaisia muistikuvia
Saavun Veeran ja hänen nykyisen poikaystävänsä – tai oikeammin avopuolisonsa – asuntoon Ylivieskaan. Olohuoneesta avautuu huikea näköala Kalajokeen. Vesi tuikkii yhtä kirkkaana kuin Veeran silmät. Hän istuu yhä pyörätuolissa, mutta huoneen nurkassa on rollaattori.
– Viime sunnuntai oli ensimmäinen kerta, kun pyörätuoli sai jäädä koko päiväksi ja käytin vain rollaattoria, Veera toteaa hymyillen huomatessaan katseeni suunnan.
Veera kertoo, että hänen ensimmäiset muistikuvansa ovat kuntoutusosastolta.
– Muistan, kun fysioterapeutin johdolla harjoittelin kävelemistä. Siihen tarvittiin Eva-teline ja kolme ihmistä: yksi liikutti kävelytelinettä, toinen jalkaani ja kolmas kulki takanani varmistamassa, etten kaadu.
Sen sijaan itse onnettomuudesta Veera ei muista mitään, eikä myöskään sitä edeltävistä syntymäpäiväjuhlista. Maatalousoppilaitosajaltakin on mieleen jäänyt vain yksittäisiä muistijälkiä.
– En tiedä, ovatko nekään oikeita muistoja, vai ainoastaan asioita, joita minulle on kerrottu.
Kävelyharjoitusten lisäksi Veeralle on jäänyt sairaala-ajalta mieleen hetki, jolloin hän pystyi puhumaan ja ymmärsi, mitä hänelle ja silloiselle poikaystävälleen oli tapahtunut.
– Muistan tokaisseeni, että s**tanan rattijuoppo! Sen jälkeen itkimme yhdessä äitini kanssa.
Myös puhe oli alkanut palata hänen ollessaan kuntoutusosastolla.
– Kun trakeostomiani – eli henkitorveni avanne – oli korkitettu, pystyin hieman puhumaan. Puhuminen helpottui, kun minulta leikattiin kurkunpäästäni ikään kuin viinirypäleitä, jotka estivät happea kulkeutumasta kunnolla. Tästäkään minulla ei ole muuta muistikuvaa kuin oksentaminen leikkauksen jälkeen.
Vahvimmin sairaala-ajalta on perheenjäsenten vierailujen lisäksi jäänyt mieleen kahden muun henkilön käynnit.
– Muistan Tiinan ja Mikun vierailut. Muistan leffaillat, joita he järjestivät minulle. Vaikka muistini on todella repaleinen noilta ajoilta, olivat kohtaamiset Tiinan ja Mikun kanssa niin tärkeitä ja merkityksellisiä, että ne ovat syöpyneet mieleeni ikuisiksi ajoiksi.
Tiina ja Miku ovat edellisen artikkelin Tiina ja Mikael Forsby, Portion boys -yhtyeeseen kuuluva aviopari, joka saapui ensimmäisenä kolaripaikalle.
Eläinrakas hevostyttö
Tällä hetkellä, reilun viiden vuoden kuluttua onnettomuudesta, Veera käy kahdesti viikossa fysioterapiassa, kävelyrobotissa viikoittain ja lisäksi toimintaterapeutti käy kerran viikossa Veeran kotona.
Toipuminen on ollut huomattavasti odotettua nopeampaa ja täydellisempää. Vanhempien maatilan jatkamisesta haaveillut nuori nainen on kuitenkin joutunut luopumaan paljosta. Hän olisi saanut jatkaa opinahjossaan etänä, mutta päätti asettaa kuntoutumisensa etusijalle ja keskeytti koulunkäynnin. Tulevaisuudessa siintää pyörätuolista luopuminen. Kun kuntoutuminen ei enää vie valtaosaa viikosta, aikoo Veera pohtia itselleen harrastuksia.
– Todella kaukainen ja toistaiseksi utopistinen ja tavoittamaton haave on vielä joskus kisata hevosella. Tämän lupauksen olen itselleni antanut. Omistan osan ravihevosesta, sain sen kaustislaiselta ravitallilta kuntoutumiseni kunniaksi. Kilpailuhaave siintää vielä jossakin näkymättömässä tulevaisuudessa.
– Olethan sinä jo kerran ollut tandem-kärryjen kyydissä, avopuoliso muistuttaa.
Tandem-ajo ravihevosella antaa mahdollisuuden kokea ravielämys osaavan ohjastajan kanssa.
Hevoset ovatkin nivoutuneet Veeran elämään jo pikkutytöstä alkaen.
Edessä loistava tulevaisuus
Tällä hetkellä Veeran elämässä on runsaasti hyviä asioita. Ensimmäiset tunnit kokonaan ilman pyörätuolia ja itsenäinen asuminen avopuolison kanssa tuovat iloa elämään
– Tapasimme puolisoni kanssa internetin ihmeellisessä maailmassa. Kohta meillä on jo vuosipäivä, Veera hymyilee.
Merkityksellistä on myös upea ystävyys Tiina Forsbyn kanssa.
– Tiina on kuin sisko minulle, erittäin rakas ihminen. Saan Tiinasta voimaa aina, kun tapaan hänet – ja jo pelkkä hänen olemassaolonsa on minulle tärkeää. Kuuntelin Portion boysia jo ennen vammautumistani, mutta välillämme olevan siteen vuoksi heidän musiikistaan on tullut minulle entistäkin tärkeämpää.
Vaikka Veeran elämä on järkkynyt ja hänen on täytynyt uida syvissä vesissä, näyttää tämä hetki ja tulevaisuus valoisalta.
– Olen onnellinen, että olen – kaikkien ensiennusteiden vastaisesti – toipunut hyvin, saan asua omillani rakkaan ihmisen kanssa, minulla on elämässäni tärkeitä ihmisiä ja kuntoutumiseni etenee jopa päivittäin. Muistini tosin reistaa hieman ja väsyn aiempaa helpommin.
– Kumpikaan aivovamman jälkitilan oireista ei vaikuta yhteiseen arkeemme, poikaystävä vakuuttaa.
– Haluan sanoa kaikille, että uskokaa itseenne, kaikki on mahdollista, kun ei anna periksi. Vaikka taustalla olisi miten kamala tragedia hyvänsä, ei pidä jäädä vellomaan suruun, kannustaa Veera painokkaasti.
Kun lähden pariskunnan asunnosta huhtikuisena kevätpäivänä, jää Veera vilkuttamaan vaaleanpunaisessa pyörätuolissaan istuen. Taustalla virtaa Kalajoki yhtä vahvana ja timanttisena kuin Veeran tulevaisuus.
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Jouni Kilpeläinen