Katja Visa aivovammautui nuorena tyttönä vuonna 1975. Katja oli kyläilemässä serkkujensa luona Tampereen Aitolahdessa, jossa ei nuorille ollut muuta tekemistä kuin kokoontuminen seurakunnan tarjoamassa tilassa.
Katja Visa oli 70-luvun puolivälin kesäisenä iltana palaamassa pyöräillen kahden serkkunsa kanssa seurakunnan nuorisotilasta. Määränpäänä oli serkkujen koti. Kolmikko pyöräili tienpiennarta pitkin perätysten. Katja ei tuona iltana koskaan päätynyt serkkujensa luokse, vaan taistelemaan elämästään sairaalan teho-osastolle. Polkijoiden takaa tuli alaikäinen, ja luonnollisesti ikänsä vuoksi kortiton, rekisteröimättömällä autolla ajanut humalainen kuski kiemurrellen tien laidasta laitaan. Kännikuski onnistui ohittamaan yhden serkuista, mutta törmäsi Katjaan. Katja lensi ojan yli suoraan kallioon. Rajun törmäyksen voimasta Katjalta halkesi kallo ja hän singahti vettä täynnä olevaan ojaan. Yliajaja osui myös toiseen Katjan serkuista ja raahasi tämän pyörää parinsadan metrin matkan. Katjan serkku putosi onnekseen kyydistä ja sai ”vain” aivotärähdyksen.
Auton osumalta välttynyt serkku piteli Katjan päätä pinnalla, jottei tämä hukkuisi. Onnettomuuspaikan kohdalle saapunut seurakunnan nuorisotyöntekijä soitti ambulanssin ja onnistui yhyttämään paikalta paenneen kolariauton kuljettajan.
– Sairaalasta oli kotiini todettu, että on parempi, ettette tule edes katsomaan, jotta teille jää Katjasta kauniimpi muisto.
Vanhemmat eivät uskoneet, vaan viettivät aikaa Katjan vuoteen vierellä päivittäin koko kolme kuukautta, jotka Katja oli sairaalassa.
– Lääkäri oli vielä tuolloin todennut, että turhaan te täällä käytte, ei tuosta ikinä ihmistä tule!
Alkuvaiheessa Katja oli hengityskoneessa ja ravinto kulki letkua myöten. Eräänä päivänä hän kuitenkin aukaisi silmänsä.
– Tämän huomattuaan äitini pyysi hoitajilta lupaa tarjota minulle jäätelöä. Kun lupa heltisi, syötti äitini minulle lusikankärjellisen jätskiä. Olin sanonut, että lisää. Äitini juoksi hoitohenkilökunnan pakeille iloiten, ettei Katja kuolekaan, hän puhuu!
Haaveet kaatuvat
Heinäkuussa Katja lomaili äitinsä kanssa Ikaalisissa, jossa alkoi myös kuntoutus. Lääkäri suositteli, että Katja jatkaisi koulua vasta vuoden kuluttua. Vaikka kuntoutus jatkui vielä tässä vaiheessa, ei Katja moista halunnut edes harkita. Opintien jatkaminen tuttujen koulukavereiden kanssa tuntui tärkeältä.
– Ihmettelin, miksi ihmeessä lääkäri edes ehdotti välivuotta! Kouluun palatessani kuitenkin huomasin kaiken muuttuneen. Ihmiset näyttivät tutuilta, mutta yhdenkään nimi ei palautunut mieleeni. Olin ollut luokkani parhaita, ja jo varhain olin päättänyt pyrkiä lukion jälkeen lääketieteelliseen. Unelmani oli siihenastisen koulumenestykseni perusteella täysin realistinen. Yhtäkkiä en enää muistanutkaan mitään ja uuden oppiminen oli työlästä. Olin aiemmin myös todella liikunnallinen, mutta nyt sain liikuntatunneilta vapautuksen, sillä vedin toista jalkaani perässäni. Tuossa vaiheessa vasta harjoittelin uudelleen kävelemään.
Aiemmalle luokan priimukselle tuli tavoitteeksi luovia koulu läpi edes niin hyvin, että keskikoulun päättötodistus heltiäisi.
– Kävin kouluni loppuun, mutta papereillani ei kannattanut hakea mihinkään. Päätin mennä kansanopistoon, sillä sinne pääsi sisään lukukausimaksun maksamalla. Opiskelin sisäoppilaitoksessa hoito- ja huoltoaloille valmentavalla linjalla. Vartuin siellä vuoden ja ymmärsin, ettei mikään uusi asia pysynyt päässäni, joten minun ei kannattanut hakea mihinkään jatko-opintoihin.
Kansanopiston jälkeen Katja pääsi vastavalmistuneeseen Ekamarkettiin myymään pehmiksiä.
– Sen jälkeen olen tehnyt sitä, mihin olen pystynyt. Olen muun muassa toiminut ravintola-apulaisena, ollut tehtaalla liukuhihnatöissä ja työskennellyt sairaalahuoltajana. Pohjalaisen äitini kautta olin oppinut, että omillaan pitää toimeen tulla, joten tein itseni ja perheeni elättääkseni kaikkea, mihin pystyin.
Kuusi hakemusta, kuusi hylkäystä
Katjalla oli ollut nuoruusiässä epilepsia, jonka oletettiin häviävän aikuistumisen myötä. Niin kävikin. Aivovamman jälkeen epilepsia aktivoitui kuitenkin uudelleen. Vaikka Katjalla oli vaikea aivovamma ja epilepsia, sinnitteli hän äitinsä elämänohjeiden kannustamana palkkatyössä niin pitkään kuin mahdollista.
– Vuoden 2010 joulukuussa lääkitystäni oltiin vaihtamassa, jonka vuoksi minun piti olla päivä ilman lääkkeitä. Sainkin sitten sairaalassa ollessani pahan grand mal -kohtauksen.
Kohtaus sattui vessakäynnillä, ja Katja lyyhistyi sen voimasta kynnyksen päälle. Hän loukkasi selkänsä. Kipu alkanut laantua, joten lääkäri määräsi särkylääkettä ja lepoa. Koska kivut eivät lääkkeiden ja levonkaan myötä hellittäneet, hakeutui Katja fysioterapiaan. Toisella yrittämällä löytyi fysioterapeutti, joka tutki Katjan selän perusteellisesti.
– Kävi ilmi, että selässäni oli jos mitä: laskeumia, puristumia, pullistumia ja jokunen murtuma.
Aivovamman jälkitila ja epilepsia eivät olleet saaneet Katjaa hakemaan eläkettä, mutta lopulta hänkin suostui ajatukseen, kun yhtälöön lisättiin selkävaivat. Eläkkeen saaminen ei ollutkaan mikään läpihuutojuttu – kaukana siitä!
– Tein kolme hakemusta Kelaan ja kolme Kevaan, ja ne kaikki hylättiin. Jokaisesta oli tehtävä valitus erikseen. Valituskierroksen jälkeen korkeimmasta oikeudesta tuli päätös, ettei eläkeasiani käsittelyä jatketa, ellei minulla ole esittää muita todisteita työkyvyttömyydestäni.
Katja meni seuraavaksi neurologille.
– Neurologi ihmetteli kielteisiä päätöksiä ja totesi, että kaikissa papereissani lukee minun olevan 100-prosenttisesti työkyvytön ja kyvytön oppimaan uutta. Hän suositteli, että menisin sosiaalityöntekijän vastaanotolle ja pyytäisin häntä auttamaan minua eläkehakemuksen tekemisessä. Paperiasioiden setviminen ja lomakkeiden täyttäminen ovat usein aivovammautuneelle ihmiselle todella hankalia.
Keskussairaalan sosiaalityöntekijä alkoi työstää hakemuksia Katjan kanssa. Katja kiittelee sosiaalityöntekijän paneutumista ja ammattitaitoa. Hän tutki tarkasti, miten onnettomuus on muuttanut Katjan elämää, miten se vaikuttaa työkykyyn ja ylipäätään toimintakykyyn sekä jokapäiväiseen elämään.
– Muistan, että sosiaalityöntekijä lähetti eläkehakemukseni torstaina. Maanantaina vakuutusyhtiöstä soitettiin ja luvattiin ottaa asiani uudelleen käsittelyyn. Ei mennyt kovinkaan pitkään, kun eläkehakemukseni hyväksyttiin.
Sukututkimus vie menneeseen – ja tuo uusia tuttavuuksia tullessaan
Sukututkimuksesta Katja kiinnostui ollessaan töissä Hatanpään sairaalassa.
– Työntekijöille järjestettiin pikkujoulut Hatanpään kartanossa ja sen piha-alueella sijainneessa arboretumissa. Törmäsin kartanossa nimiin Idman ja Idestam. Mietin, miksi nimet kuulostavat niin tutuilta – missä ja miksi olen kuullut nämä aiemmin. Kysyin sittemmin isältäni nimistä. Hän vain totesi, että älä sellaisia mieti.
Katja kuitenkin isänsä toteamuksesta huolimatta mietti asiaa. Hän ajatteli löytävänsä lisätietoa internetin ihmeellisestä maailmasta.
– Löysin maailmanlaajuisen sukupuun nimeltään Geni. Siellä olikin hirveästi tietoa – siis aivan hir-ve-äs-ti tietoa, Katja toteaa korostaen jokaista tavua.
Knut Fredrik Idestam oli Nokia Ab:n perustaja ja toimi sen toimitusjohtajana 1880-luvun loppupuolella. Sukupuusta kävi ilmi, että Katjan mummu – eli isän äiti – oli tyttönimeltään Idestam, sukua Nokian perustajalle.
– Innostukseni kasvoi, sillä Genin kautta löysin aina vain uusia juttuja, sukulaisia ja esi-isiä. Esimerkiksi Lempäälän mieskuoron konsertissa satuin juttelemaan yhden laulajan kanssa, joka sittemmin osoittautui kymmenenneksi serkukseni.
Katjan ikääntyvä isä kantoi sukututkimuksesta innostuneelle tyttärelleen laatikoittain ja albumeittain vanhoja valokuvia. Katja teetti kuvista kookkaan sukutaulun. Jokaisen kuvan alla lukee, kuka on kyseessä ja vuosiluku, jolloin kuva on otettu.
Katja toteaa, että kun tarpeeksi kaivaa, ennemmin tai myöhemmin sukututkimuksen myötä löytää vähintäänkin yhteisiä tuttuja tai muuta yhteistä lähes jokaisen kanssa. Tämäkin asia tuli heti todistettua: kävi ilmi, että Katjan setä menehtyi pudottuaan lentokoneella Kauhavan Ilmasotakoululla juhannuksena 1961 – ja koska oma pappani kuului Ilmasotakoulun kantahenkilökuntaan, on hallussani isovanhempieni jäämistöstä löytämäni kuva kyseisestä turmakoneesta.
– Sukututkimuksessa minua kiinnostaa erityisesti halu oppia, kuka minä olen, mistä minä tulen ja minkälaiset juuret minulla on. Äitini on jo kuollut, eikä isäni ole minun tapaani kiinnostunut menneisyydestä, joten oppiakseni uutta itsestäni on minun kaivettava tietoa muilla keinoin. Sukututkimus nivoo minut osaksi sukupolvien ketjua – ja kun asiat kirjataan ylös, voin helposti palata niihin uudelleen. Näin minun ei tarvitse edes yrittää repaleisella muistillani pitää kaikkea mielessäni. Mennyt kiehtoo minua, ja uusien sukulaisten löytäminen tuo mukanaan myös uusia ystäviä tähän hetkeen!
Teksti ja kuva: Pia Kilpeläinen