Kun Laura Kangasniemi lähti 12-vuotiaana kaverinsa kanssa ratsastuskoululle, ei hän ollut varsinaisesti heppahöperö. Laura muistaa pohtineensa, että käy tallilla kerran tai pari ja se on siinä, sillä ajatus ratsastusharrastuksesta ei kummemmin kiehtonut. Toisin kuitenkin kävi.
Laura Kangasniemen aikomus vierailla pari kertaa hevostallilla muuttuikin elinikäiseksi harrastukseksi ja sittemmin työksi. Ratsastus ja hevosten kanssa puuhastelu imaisivat tytön mukaansa. Lauraa kiehtoi harrastustaipaleensa alussa erityisesti hevosten aitous. Hevosilla ei ole ennakkoluuluja, ne eivät arvostele eivätkä tuomitse. Lauraa kiusattiin ala-asteella, mutta hevosiin hän pystyi luottamaan, ne hyväksyivät Lauran juuri sellaisena kuin hän oli.
Yläasteelle siirtyminen toi mukanaan uuden kaveripiirin, eikä kiusaaminen enää jatkunut. Hevoskärpänen oli kuitenkin puraissut jo niin voimakkaasti, että hevosharrastus jäi mukaan Lauran elämään.
– Mitä enemmän perehdyin hevosurheiluun, sitä enemmän se minua kiinnosti. Innostuin myös kilpailemisesta.
Kuten lapsilla usein, myös Lauralla oli suuria haaveita. Hän halusi päästä olympialaisiin.
– Tietysti haave oli tuolloin mitä epärealistisin, sillä eihän minulla ollut edes omaa hevosta, Laura nauraa.
Laura työskenteli koulun ohessa ratsastuskoululla ja alkoi kilpailla tallin hevosilla. Vuonna 2016 hän pääsi ratsastuskoulun ponin kanssa harrastekilpailijoille tarkoitettuun Amateur Tour -sarjaan estekisaan, jonka finaali ratsastetaan Helsinki International Horse Show’n yhteydessä. Tilaisuudessa oli mukana huippuratsastajia, ja kokemus voimisti Lauran kilpailukipinää.
Esteratsastus valikoitui Lauran lajiksi, sillä hän on aina ollut menevä ja tykännyt vauhdista ja vaarallisista tilanteista. Esteissäkin kiehtoi erityisesti vauhti, ja valtaosa harrastuskavereistakin suosi esteratsastusta.
– Esteratsastus kuvasi luonnettani kouluratsastusta paremmin.
Ratsastusonnettomuus romuttaa unelmia
Vajaan neljän kuukauden kuluttua ensimmäisestä isosta kilpailustaan Laura joutuu kotitallillaan ratsastusonnettomuuteen. Oli viikonloppu, ja Lauran viikonvaihde vierähti normaaliin tapaan töissä ratsastuskoululla. Hän oli käynyt jo aamulla ratsastamassa parilla hevosella, ja iltapäivällä hän lähti nuorien ratsastajien seuraksi estetreeneihin.
Huono tuuri tunkeutui mukaan ratsastustuokioon: Lauran hevonen kompuroi esteissä, ja kun hevoselta meni tasapaino, putosi Laura pää edellä tantereeseen menettäen tällin voimasta tajuntansa. Noin 13-vuotiailla nuorilla ratsastajilla ei mennyt sormi suuhun, vaan he soittivat välittömästi hätänumeroon 112. Ratsastusonnettomuus tapahtui Haapavedellä. Yksi Lauralle apua soittaneista nuorista oli Veera Uusitalo, jonka haastattelun voit lukea myös tästä Aivoitus-lehdestä.
Laura oli saanut vaikean aivovamman. Oikea puoli halvaantui ja Laura oli viikon verran koomassa. Kun hän heräsi, alkoi lähes heti tehokuntoutus. Laura oli niin huonossa kunnossa, että hänelle oli jo varattu paikka palvelutalosta. Vammat olivat vakavat, ja vauriot aivoissa mittavat, joten normaalin arjen ei ajateltu olevan enää mahdollista. Kuntoutumista ei odotettu tapahtuvaksi paljoakaan, eikä kävelykyvyn uskottu milloinkaan palaavan. Fysioterapian lisäksi Laura sai neuropsykologista kuntoutusta, toimintaterapiaa ja puheterapiaa.
–Puhuminen oli aluksi todella vaikeaa, enkä jaksanut olla pitkiä toveja hereillä. Olin lötkö, en pystynyt liikuttamaan oikein mitään, mutta vasen puoleni toimi paremmin. Kuntoutuksen edetessä toipumiseni kuitenkin alkoi. Ensimmäiseksi käteni alkoivat liikkua, jonka jälkeen harjoittelimme istumista, pyörätuolin käyttöä, kävelykoneella askeltamista ja raajojen liikuttelua. Kuntoutumistani on vaikea kuvailla tämän tarkemmin, sillä minulla ei siitä juurikaan muistikuvia ole. Kerron siis kuulopuheita.
Laura oli kaksi kuukautta sairaalassa, ja tuona aikana hän oppi kävelemään – tosin aluksi hatarasti, mutta kuitenkin. Oikea puoli ei toimi kunnolla ja tuntoaisti on heikompi. Lisäksi koordinaatio on madaltunut, jonka vuoksi tasapaino katoaa välillä.
Pararatsastus tutuksi
Laura oli lukiossa onnettomuuden sattuessa. Ennuste oli, ettei hän voi palata kouluun, eikä ainakaan missään nimessä selviä ylioppilaskirjoituksista. Erityisesti muistin ongelmat, alentunut puheentuotanto ja nopea kuormittuminen katsottiin esteiksi kouluun palaamiselle.
Mutta Laurapa ei uskonut ennusteita.
– En itse vielä tuolloin ymmärtänyt vammani vakavuutta, joten palasin lukioon. Minulla oli selkeät opinto- ja urasuunnitelmat. Halusin opiskelemaan eläinlääketieteelliseen ja perustaa oman hevosklinikan.
Nämä haaveet eivät toteutuneet, mutta ylioppilaaksi Laura kirjoitti. Hän siirtyi aikuislukioon, jossa kurssimäärä väheni ja hän sai tehdä opinnot etänä. Laura sai myös tukiopetusta ja sai osallistua ylioppilaskirjoituksiin omassa rauhassaan.
Ylioppilasjuhlissaan Laura kuuli pararatsastuksesta.
– En ollut koskaan kuullutkaan moisesta, mutta päätin ottaa siitä selvää. Pararatsastus alkoi kiinnostaa ja aloin pohtia, kelpuutettaisiinko minut vammojeni vuoksi paraurheilijaksi.
Laura oli palannut hevosen selkään noin kolmen kuukauden kuluttua tapaturmasta. Nopeasti hän huomasi, ettei esteratsastus onnistu enää tasapaino-ongelmien vuoksi samalla tavalla kuin aikaisemmin. Sen sijaan hän sisäisti vasta tovin kuluttua, miten vakavasti hän oli loukkaantunut ja ymmärsi, etteivät uudet päähän kohdistuneet iskut tekisi jo valmiiksi vaurioituneille aivoille hyvää. Kun Laura syksyllä 2020 kävi pararatsastajaluokituksessa, päätti hän tähdätä vuoden 2024 paralympialaisiin, mikäli hänet paraurheilijaksi hyväksyttäisiin – ja hänethän hyväksyttiin!
Pararatsastajat luokitellaan luokkiin 1–5. Luokat 1–3 ratsastava lyhyellä kouluratsastusradalla ja luokat 4 ja 5 täyspitkällä radalla. Ykkös- ja kakkosluokassa mennään vain käyntiä, kolmosessa ja nelosessa tulee mukaan ravi ja nelosessa ja vitosessa myös laukataan. Luokassa 1 kisaavat vaikeimmin vammaiset ihmiset, kun taas vitosessa kaikkien lievimmin vammaiset henkilöt. Laura kisaa luokassa 4.
– Luokitus tehdään yksilöllisesti, ja minun luokitukseeni vaikutti erityisesti raajoissa olevat vammat.
Paralympialaiset Pariisissa
Laura alkoi taustajoukkoineen rakentaa itselleen brändiä ja etsiä sponsoreita mahdollistaakseen olympiaunelmansa. Vuonna 2021 Laura valittiin maajoukkueen kehitysryhmään ja sittemmin Paralympiakomitean Tulevaisuuden tähdet -ryhmään. Paketti alkoi olla kasassa valmentajaa myöten. Pararatsastajauransa Laura aloitti leasing-hevosella, jonka kanssa hän saavutti SM-pronssia vuonna 2021. Loppuvuodesta hän osti Prinssin, ensimmäisen oman ratsunsa.
Ura jatkui nousujohtoisena. Jo vuotta myöhemmin hän kilpaili kansainvälisissä kisoissa ja 2023 hän edusti Euroopan ja Pohjoismaiden mestaruuskilpailuissa. Vuodelle 2024 Laura sai villin kortin paralympialaisiin. Niihin hän osallistui Pariisissa viime kesänä. Villillä kortilla tarkoitetaan anomuksesta myönnettävää henkilökohtaista paikkaa, jonka voi saada ansioittensa ja näyttöjensä perusteella. Paralympialaisten ratsastukseen oli jaossa vain kolme villiä korttia.
– Todella nopeasti edenneen urheilu-urani siivittämänä olen saanut rakennettua itselleni uuden elämän loukkaantumiseni jälkeen. Ensimmäiset vuodet olivat vaikeita, kun minun oli rakennettava identiteettini uudelleen ja luovuttava joistakin haaveistani.
Laura kuvailee, että kouluratsastusradan muistaminen on hankalaa – etenkin alussa.
– Toistojen myötä radat muistuvat paremmin mieleeni, mutta olen ratsastanut väärin kansainväliselläkin tasolla. Sitä tapahtuu kaikille. Minulla on kuitenkin erilaisia muistisääntöjä ja kuntoutuksesta saatuja eväitä, jotka helpottavat ratojen omaksumista.
Hevoset ovat esittäneet merkittävää roolia Lauran elämässä jo vuosien ajan, mutta hieman eri näkökulmista. Koulukiusaamista kokiessaan talli oli paikka, jossa ei kiusattu ja jossa oli hyvä olla. Sairaalassa maatessaan toive päästä takaisin tallille ja hevosen selkään oli motiivi kuntoutua nopeasti ja mahdollisimman hyvin. Alussa oiretiedostuksen puute esti tajuamasta, ettei ratsastusura enää entisenlaisena voi jatkua. Oiretiedostuksen käynnistyttyä tuntui Laurasta raskaalta luopua entisestä. Tunne, ettei kukaan voi häntä ymmärtää, velloi mielessä vahvana. Tuntui, että kaikki normaali oli hävinnyt vamman myötä: edessä ei ollut opintoja, eikä työtä. Myös epätoivon syövereissä hevoset toivat voimaa. Talli oli paikka, jossa Laura hyväksyttiin juuri sellaisena kuin hän oli. Oma hevonen on lisännyt kuntoutumisvauhtia, sillä vahva palo harjoitella on ollut motivaatio ja päämäärä.
– Olen lapsena kirjoittanut päiväkirjaani, että kun olen 24-vuotias, minulla on oma hevonen ja kilpailen olympialaisissa. Haaveeni lähes toteutui, mutta olympialaiset vaihtuivat paralympialaisiksi. Elämä tuli väliin, mutta unelmani toteutin!
Teksti: Pia Kilpeläinen
Kuva: Hanna Heinonen