– Aivovamma pelasti minut. Se antoi mahdollisuuden syntyä uudelleen, toteaa Satu Nurvo.
Turkulainen taiteilija Satu Nurvo on kulkenut pitkän matkan. Lapsuudessa alkanut bulimia johti vuosien mittaan huumeiden käyttöön ja Satun omien sanojen mukaan rikolliseen elämäntapaan, jossa ei ollut mitään järkeä. Lopulta tie vei onnettomuuteen, jossa hän kuoli seitsemäksi minuutiksi.
Kun Satu palasi takaisin elämään, hän huomasi, että kaikki oli muuttunut – myös hän itse.
Bulimia ja huumeet jäivät taakse, ja nyt hän puhuu toivosta, anteeksiannosta ja itsensä rakastamisesta suorastaan säteilevänä.
Bulimia jo lapsuudessa
– Olin ala-asteella iloinen ja onnellinen lapsi. Itsetuntoani kuitenkin nakersi, että jouduin käyttämään niin sanottuja pullonpohjalaseja. Koin, ettei kukaan voisi koskaan kiinnostua minusta, Satu kertoo.
Bulimia alkoi jo kahdeksanvuotiaana. Bulimialle (ahmimishäiriö) on ominaista jatkuvat ja usein toistuvat ahmimiskohtaukset sekä niihin liittyvä pakonomainen oksentelu ja muut epätavalliset keinot välttää painonnousua. Esimerkiksi itsetuntoon liittyvien ongelmien on esitetty lisäävän alttiutta sairauden kehittymiselle.
Satu oksensi salaa, useimmiten ulkona lumihankeen.
– Muistan, kuinka kävelin järven rantaan oksentamaan. Se oli minun todellisuuttani. Hirveää, mutta samalla niin tuttua. Perheessämme ei puhuttu tunteista. Jos bulimiastani tiedettiin – ja uskon, että tiedettiin – siitä vaiettiin.
Yläasteella hän heivasi silmälasinsa, eikä sen vuoksi nähnytkään enää juuri mitään. Satusta tuli koulukiusattu. Hän muistaa pilkan, muka salassa sanotut ivasanat ja sen, miten vähitellen kukaan ei enää katsonut häntä silmiin. Fyysiseltä kiusaamiselta hän kuitenkin välttyi.
– Lopulta en uskaltanut itsekään katsoa ketään silmiin edes koulubussissa.
Bulimian ja huumeiden sävyttämä elämä
Bulimia hallitsi Satun elämää lähes 18 vuotta. Samaan aikaan itsetunto heikkeni entisestään ja maailma kaventui.
– Bulimiassa kauneus ja laihuus ovat ainoita tavoiteltavia asioita. Ne olivat minullekin tärkeimpiä, ja se vei minut pois todellisuudesta.
Teini-iän kynnyksellä hän kokeili ensimmäisen kerran huumeita.
– Olin ehkä 12-vuotias, kun löysin kaverini kanssa ”jointin” ensimmäistä kertaa. Siitä se lähti. Myöhemmin, kun muutin Turkuun, käytin jo suonensisäisiä huumeita. Se oli rikollista elämää, mutta en osannut muuta. Jos en olisi sairastanut bulimiaa, en ehkä olisi ajautunut huumeidenkäyttäjäksikään. Kaikki liittyy kaikkeen, hän jatkaa hiljaa.
– Elämässäni ei ollut mitään arvokasta. Tunnen olleeni ihan hukassa.
Hetki, joka muutti kaiken
Syksyllä 2015 Satun elämä muuttui yhdessä rysäyksessä. Hän lähti miesystävänsä kanssa ravintolasta kohti kotia. Satu istui polkupyörän tarakalla ilman pyöräilykypärää. Tuon kotimatkan aikana he joutuivat onnettomuuteen, joka muutti Satun elämän suunnan.
– Kuulokkeet korvilla ajanut autoilija ei nähnyt meitä. Lensin kauas ja kuolin. Sydämeni pysähtyi seitsemäksi minuutiksi.
Vammat olivat vakavia: aivovamma, jalka murtui useasta kohdasta ja äänihuulet halvaantuivat.
Mutta hengissä hän oli – ja toipumisen myötä alkoi uusi elämä.
– Tuntuu siltä, että minut pelastettiin. Että aivovamma pelasti minut. Ilman sitä en välttämättä olisi päässyt eroon sen enempää bulimiasta kuin huumeistakaan muutoin kuin kuolemalla lopullisesti, eikä ”vain” seitsemäksi minuutiksi.
Uudelleen syntyminen
Toipumisen tie oli pitkä ja kivulias.
– Olin kaksi viikkoa teho-osastolla ja sen jälkeen pitkään sairaalassa. Kun siirryin kuntoutukseen, en siinäkään vaiheessa osannut vielä edes puhua kunnolla.
Silti jo tuolloin syntyi jotakin uutta.
– Sain kuvataideterapiaa, ja sen kautta tajusin tarvitsevani musiikkiterapiaa. Kun sain sitä, tuntui kuin sydämeni olisi herännyt eloon.
Musiikista tuli tapa selviytyä ja löytää ääni, jota hän ei ollut koskaan ennen uskaltanut käyttää.
– En ole koskaan ollut hyvä soittamaan, mutta rakastan kappaleiden kirjoittamista. Musiikki on minun kieleni.
Matka rakkauteen
Tänään Satu elää seesteistä elämää. Bulimia ja huumehuuruiset vuodet ovat poissa, ja tilalla on luova ja utelias 36-vuotias, rohkea nainen.
– Minulla on suunnitteilla paljon projekteja – jopa elokuvahanke. Olen vasta lähtöviivoilla, mutta tiedän nyt, että kaikella on tarkoitus.
Ensimmäinen askel – tai iso harppaus – estradeille oli Satun omaelämäkerrallinen monologinäytelmä ”Matka rakkauteen”. Se syntyi hänen tarinastaan. Esitys punoutuu kymmenen hänen itse sanoittamansa kappaleen ympärille ja käsittelee bulimiaa, riippuvuuksia, aivovammaa ja toipumista. ”Matka rakkauteen” sai ensi-iltansa lokakuussa turkulaisessa Jo-jo-teatterissa.
– ”Matka rakkauteen” on tarina siitä, että pitää rakastaa itseään, jotta voi rakastaa muita.
Esitys on vakava, mutta ei synkkä. Se on ennen kaikkea toiveikas kasvutarina.
– Elämä on iso oppiläksy. Kaikki liittyy kaikkeen. Kun sen ymmärtää, voi antaa anteeksi – myös itselleen!
Teksti ja kuvat: Pia Kilpeläinen
INFO
Jo-Jo Teatteri on Turussa toimiva yhdistysmuotoinen teatteri. Vuonna 1985 perustettu teatteri viettää tänä vuonna 30-vuotisjuhlavuottaan.
– Vuosittain eri produktioissamme työskentelee kymmenittäin harrastajia joko näyttämöllä tai puvustuksen, lavastuksen, maskeerauksen ja valo- ja äänitekniikan parissa, kertoo Jo-Jo teatterin moniosaaja Jatta Pirinen. ”Matka rakkauteen” oli yksi teatterin 30-vuotisjuhlavuoden ensi-illoista. Teatteri lahjoitti Aivovammaliitolle puolet pääsylipputuloista, peräti 615 euroa! Näytelmässä esiintyivät Satu Nurvo, Jatta Pirinen ja Pirjo Peltokangas. Jatta Pirinen oli myös näytelmän ohjaaja ja käsikirjoittaja, ja Pirjo Peltokangas soitti poikkihuilua. Työryhmään kuului heidän lisäkseen liuta teatterilaisia muun muassa tekniikan ja valosuunnittelun tehtävissä.