Vuonna 2004 Saana Kiviranta oli terve ja aktiivinen 24-vuotias nuori nainen. Hän opiskeli ja loi opintojen ohessa nousujohteista uraa. Hän asui avoliitossa, ystäviä oli paljon ja elämä oli kaikin puolin mallillaan. Sitten, eräänä maaliskuisena päivänä, hän astui bussiin. Suuntana oli Ruka ja matkan tarkoituksena laskettelureissu työporukan kanssa. Tämä matka, ja Saanan aiempi elämä, päättyivät Konginkankaalle.
Konginkankaalla 19.3.2004 tapahtunut linja-auto-onnettomuus on Suomen historian vakavin tieliikennetapaturma. Täydessä paperirullalastissa ollut täysperävaunullinen kuorma-auto törmäsi laskettelumatkalaisten bussiin tunnetuin seurauksin. Linja-autossa oli 37 henkilöä. Heistä 23 kuoli ja 14 loukkaantui. Pahiten tuhoutui bussin etuosa, jossa istuneista vain yksi selvisi. Saana Kiviranta istui takana oikealla puolella.
-Heräsin kolaripaikalla. Muistikuvani ovat todella sekavat. Luulin esimerkiksi, että olemme jäällä. Sen vuoksi ajattelin, että minun on pakko päästä ulos ennen kuin uppoamme. Emme oikeasti olleet jäällä, enkä päässyt mihinkään. Kehoni ei toiminut ollenkaan. Minulla ei ollut kipuja, mutta en saanut kunnolla happea, Saana muistelee hiljaa.
Saana luuli, että hänellä on paniikkikohtaus, eikä hän siksi saa kunnolla hengitetyksi. Jälkikäteen hänelle selvisi, että toinen keuhko oli puhjennut ja selkä, jalka, kädet ja kylkiluut olivat poikki. Saanalle kiinnitettiin ranneke, jossa luki numero 1. Myöhemmin hän sai kuulla, että se merkitsi kiireellisyysluokkaa, jonka mukaan todennäköisesti pelastettavissa olevat on siirrettävä sairaalaan. Ensimmäiseksi nuori espoolaisnainen vietiin Jyväskylään. Ambulanssimatkasta Saana muistaa sen, että häntä väsytti armottomasti. Hänen ei kuitenkaan annettu nukahtaa. Ensihoitaja tivasi yhtenään, mikä on Saanan nimi. Tämä ärsytti häntä – ehkä etenkin siksi, ettei hän koko aikaa muistanut edes sitä.
Koko keho murskana
Myöhemmin kävi ilmi, että Jyväskylän ja Jorvin sairaalan välillä tapahtui tietokatkos. Jyväskylässä annettiin vain ne hoitotoimenpiteet, joiden ansiosta Saana voitiin siirtää turvallisesti Espooseen Jorvin sairaalaan. Jorvissa puolestaan oletettiin, että kaikki tarvittavat tutkimukset oli tehty heti kolarin jälkeen. Osa murtumista löytyi tämän vuoksi vasta aikojen päästä, ja ne ehtivät aiheuttaa Saanalle voimakkaita kipuja. Lopulta murtumia diagnosoitiin kaikkiaan 17 alkuvaiheessa diagnosoidun viiden sijaan.
-Alku oli kipua ja paikallaan olemista. Minulta oli murtunut käytännössä kaikki päälaelta jalkapohjiin. Rautakehikko piti selkärankaani paikoillaan. Muutin sairaalasta päästyäni vanhempieni alakertaan, josta minut siirrettiin aina ambulanssilla sairaalakäynneille. Kerran unohdin ottaa lääkkeet ja luulin ankaran kivun kourissa, että jotakin uutta on tapahtunut. Silloin minua muistutettiin, että lääkkeet kannattaa ottaa säännöllisesti.
Aluksi kaikki sujui vakuutusyhtiön kanssa kuin tanssi – kuten olettaa sopiikin näin tunnetun ja kiistattoman liikenneonnettomuuden jälkeen.
-Vakuutusyhtiö maksoi minulle yksityislääkärikäynnit, ja muutenkin virkailijat olivat todella ystävällisiä ja avuliaita. Lääkäri kehotti minua varaamaan aivovammani vuoksi ajan myös neurologille. En muistanut kuullenikaan aikaisemmin aivovammasta. Ajattelinkin aluksi, että se on varmasti pikku juttu murtuneeseen selkärankaani verrattuna.
Kuntoutuminen eteni, ja myös aivovammaa alettiin kuntouttaa. Saana halusi mahdollisimman nopeasti takaisin töihin. Hän palasinkin sorvin ääreen heti, kun koki siihen kykenevänsä.
-Oletin, että kunhan pääsen töihin, elämäni palaa normaaleihin uomiinsa. Huomasin kuitenkin, että työnteko oli todella haastavaa. Minuun suhtauduttiin töissä hyvin ja kannustavasti. Esimieheni sanoi, että saan tehdä töitä jaksamiseni mukaan. Kolari kosketti suuresti työyhteisöämme, sillä onnettomuudessa oli mukana neljä ihmistä työpaikaltamme. Yksi, todella pidetty kollegamme, menehtyi tapaturmassa.
Saana selviytyi töistään, mutta vain jotenkin. Olo oli sekava ja hän pohti, onkohan hän tulossa flunssaan. Elämä koetteli muutenkin. Tuli ero. Jos hän meni ystäviensä kanssa ulos, olo oli sekava. Hän joutui hakemaan useasti sairauslomaa. Koska Saana ei ymmärtänyt, mistä moinen olo johtui, kertoi hän olevansa oksennustaudissa tai flunssassa.
-Epäilin omaa mielenterveyttäni, sillä minulla ei ollut mitään käsitystä siitä, miten aivovamma vaikutti minuun kokonaisvaltaisesti.
Vakuutusyhtiöltä punaista valoa
Sitten tapahtui kaiken edellä kerrotun valossa jotakin todella yllättävää ja odottamatonta.
-Noin vuoden kuluttua vakuutusyhtiö löi liinat kiinni! Heidän mukaansa oireillani ei ollut enää syy-yhteyttä onnettomuuden ja siinä saamieni lukuisien vammojen kanssa. Oli käsittämätöntä, että nämä samat tyypit, jotka aluksi olivat niin ystävällisiä ja avuliaita, olivatkin yhtä äkkiä kylmiä ja totesivat vain, että tässä on valitusosoite, tee valitus.
Saana sinnitteli edelleen töissä.
-Sekoilin töissä vammani kanssa, valittelin jonnekin vakuutusoikeuteen ja kaikki oli todella sekavaa, melkoista pykäläviidakkoa. Välillä valitukseni meni väärään osoitteenkin, sillä minulla ei ollut hajuakaan, miten ja minne valitukset pitäisi hoitaa.
Saanalle ei koskaan selvinnyt, miksi onnettomuuden jälkeen vakuutusyhtiö piti selvänä, että hänen oireensa johtuvat vakavasta onnettomuudesta, mutta vuoden kuluttua oireilla ei enää olisikaan ollut mitään tekemistä kolarin kanssa.
-Jälkikäteen olen ajatellut, oliko vakuutusyhtiön täysin yllättävän syy-yhteyden kieltämisen taustalla se, että menin töihin. Oliko se virhe? Olisiko minun pitänyt hakeutua heti eläkkeelle? Jos näin on, tuntuu se todella väärältä, sillä olihan työhön menosta paljon hyötyäkin. Mistä olisin tiennyt, ettei minusta enää ole entisiin tehtäviini, ellen olisi kokeillut? Tässä vaiheessa päädyin palkkaamaan asianajan.
Taistelu jatkui
Aivovammaymmärrys alkoi herätä, kun Saana löysi aivovammoihin erikoistuneen neuropsykologin. Tämä muistutteli, miksi olo on sekava, miksi puhekyky meni, miksi tuli epilepsia ja aivorunkomigreeni.
-Neuropyskologi kehotti minua hakeutumaan aivovammakuntoutukseen, Insureen. Vakuutusyhtiö kieltäytyi, joten anoin kuntoutusjaksoa Kelalta. Myös se kieltäytyi. Kukaan ei myöntänyt mitään ja mietin, mitä voin nyt tehdä, mistä saan apua. Minulla alkoi olla yhä enemmän sairauslomajaksoja. Ajattelin, että kenties asiat korjaantuvat työpaikkaa vaihtamalla.
Uusi työpaikka oli aiempaakin haastavampi, sillä Saanan olisi pitänyt oppia uusi työ ja tutustua uuteen työyhteisöön. Hän koki, ettei oppinut mitään, eivätkä ihmisten nimet jääneet hänelle mieleen. Neljän kuukauden kuluttua hän päätti tehdä irtioton ja lähteä puoleksi vuodeksi lepäämään Australiaan. Reissukaan ei levosta käynyt, sillä Saana kuormittui ihan kaikesta aina lennoista uusien ihmisten tapaamiseen.
-Päätin, että Suomeen palattuani etsin työn, jota voin tehdä kahdeksasta neljään ilman stressiä. Niinpä hakeuduin ja pääsin luottoyhtiön puhelinpalveluun. Työhistoriani vuoksi minulla tarjottiin pian esimiespaikkaa, jonka otinkin innolla vastaan. Aluksi kaikki meni hyvin, sillä käytin kalenteria ja kirjasin kaiken ylös. Pärjäsin, mutta kuormituin. Jouduin olla vähintään kerran viikossa sairauslomalla. Välillä vain istuin ja mietin, mitä minun pitäisi seuraavaksi tehdä.
Tässä vaiheessa Kela myönsi laitoskuntoutusjakson. Kuntoutuksen aikana Saanan aivovammatietous heräsi ja hän alkoi perehtyä asiaan. Ensimmäistä kertaa vuosien sinnikkään yrittämisen jälkeen hän alkoi vaivihkaa myöntää itselleen, että kenties hän ei olekaan työkykyinen. Asianajaja patisti käräjille, mutta Saana ei ollut valmis niin radikaaliin toimenpiteeseen. Tässä vaiheessa Konginkankaan turmasta oli kulunut kuusi vuotta.
Valitus liikennevahinkolautakuntaan
-Olin jo pitkään intuitiivisesti tajunnut, että jotakin on pielessä. Aloin ymmärtää, ettei minusta ole enää töihin. Sen hyväksyminen ja myöntäminen itselleni oli henkisesti kaikkein raskainta. Kuitenkin kieltäydyin ehdottomasti, kun lääkäri ehdotti eläkepapereiden täyttämistä. Toivon edelleen, että kuukauden sairausloma muuttaisi tilanteeni.
Mutta ei se muuttanut. Ensimmäinen eläkehakemus täytettiin, mutta vakuutusyhtiö kiisti kaiken. Työnantaja antoi irtisanomislapun, sillä Saana ei kyennyt hoitamaan töitään.
-Minulla ei ollut mitään tuloja. En saanut senttiäkään Kelalta enkä sosiaalitoimesta, sillä heidän mukaansa toimeentuloni varmistaminen olisi vakuutusyhtiön asia. Vakuutusyhtiön kanta oli, ettei heillä ole mitään tekemistä asian kanssa. Muutin jälleen vanhemmilleni, että tulisin toimeen taloudellisesti.
Saana vaihtoi asianajajaa, sillä hän ei halunnut oikeustaistelua. Hän tiesi, että siihen voisi mennä hyvinkin kymmenen vuotta. Uusi asianajaja päätyi tekemään valituksen liikennevahinkolautakuntaan. Hän uskoi sen menevän läpi, sillä diagnoosit ja kaikki tutkimukset olivat kiistattomia heti onnettomuudesta alkaen. Näin kävinkin. Joulukuussa 2010 Saana sai liikennevahinkolautakunnasta myönteisen päätöksen, jonka myötä hänelle myönnettiin työkyvyttömyyseläke ja kuntoutukset.
Elämä voittaa!
-Eläkepäätös oli samalla sekä todella järkyttävä, mutta myös helpottava asia. Ajattelin, että nyt pystyn alkaa kuntouttaa itseäni. Olin todella hirveässä kunnossa. Painoin 90 kiloa, en pystynyt liikkumaan, minulta oli mennyt työ, parisuhde ja kaverit. Olin todella pohjalla ja mietin itsemurhaa.
Kun työn ja toimeentulon aiheuttama huoli oli poissa, alkoi kuntoutuminen vihdoinkin täydellä teholla. Saana alkoi käyttää kaiken sen energian, jonka hän oli aiemmin uhrannut työssä jaksamiseen ja rahahuolista murehtimiseen, omaan kuntoutumiseensa. Hän aloitti säännöllisen kuntoutuksen fysioterapeutin johdolla. Aluksi hän pystyi nostamaan vain puolen kilon painon, mutta ajan kanssa kunto koheni. Paino alkoi pudota ja Saana innostui liikunnasta uudella innolla. Elämä alkoi vuosien jälkeen jälleen hymyillä.
-Opiskelin kuntosalinohjaajaksi. Koulussakin oloni oli sekava ja minun oli vaikea oppia uutta ja työskennellä ryhmässä, mutta sen avulla sain eväitä itseni kuntouttamiseen. Nyt olen opiskellut myös ratkaisukeskeiseksi valmentajaksi ja annan vertaistukea muille aivovamman kokeneille. Kävin myös life coach -koulutuksen. Nyt aivovamman oireeni ovat hyvin hallussa, sillä tunnistan ne, osaan elää oirekuvan kanssa ja lisäksi eläke turvaa talouteni. Iloa päiviini tuovat myös lapseni ja kolme koiraani. Nyt kaikki elämäni osa-alueet alkavat olla tosi hyvin hallussa, Saana Kiviranta iloitsee.
Teksti ja kuva: Pia Warvas